 |
| Kuulostaako yhtään tutulta tilanteelta? Jarkko Vehniäisen kuvitusta RV:n sivuilta. |
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Ruoho on aina vihreämpää aidan takana
Jeesuksen toimintakausi ja ihmeet
1. Veden muuttaminen viiniksi John 2:1-11
2. Kuninkaan virkamiehden pojan parantaminen Joh. 4:43-54
3. Ramman parantaminen Betesdan altaalla Joh. 5:1-15
4. Ensimmäinen yliluonnollinen kalansaalis Luuk. 5:1-11
5. Riivatun parantaminen sapattina Mark. 1:23-28; Luuk. 4:33-37
6. Pietarin anopin parantaminen Matt. 8:14-15; Mark. 1:29-31; Luuk. 4:38-39
7. Pitaalisen parantaminen Matt. 8:2-4; Mark. 1:40-45; Luuk. 5:12-16
8. Halvaantuneen parantaminen Matt. 9:2-8; Mark. 2:1-12; Luuk. 5:17-26
9. Kuivettuneen käden parantaminen Matt. 12:9-13; Mark. 3:1-5; Luuk. 6:6-10
10. Sadanpäällikön palvelijan parantaminen Matt. 8:5-13; Luuk. 7:1-10
11. Lesken pojan herättäminen kuolleista Luuk. 7:11-16
12. Sokean ja mykän miehen parantaminen Matt. 12:22
13. Myrskyn tyynnyttäminen Matt. 8:23-27; Mark. 4:35-41; Luuk. 8:22-25
14. Kahden riivatun parantaminen Matt. 8:28-34; Mark. 5:1-20; Luuk. 8:26-39
15. Sairaan naisen parantaminen Matt. 9:20-22; Mark. 5:25-34; Luuk. 8:43-48
16. Tytön herättäminen kuolleista Matt. 9:18-19, 23-26; Mark. 5:21-24, 35-43;
Luuk. 8:41-42, 49-56
Luuk. 8:41-42, 49-56
17. Kahden sokean miehen parantaminen Matt. 9:27-31
18. Riivatun mykän parantaminen Matt. 9:32-33
19. Viidentuhannen ruokkiminen Matt. 14:13-21; Mark. 6:32-44; Luuk. 9:10-17;
Joh. 6:1-13
Joh. 6:1-13
Galilean toiminnan loppuvaiheet
20. Veden päällä käveleminen Matt. 14:22-33; Mark. 6:45-52; Joh. 6:16-21
21. Kanaanilaisen naisen tyttären parantaminen Matt. 15:21-28; Mark. 7:24-30
22. Kuuromykän miehen parantaminen Mark. 7:31-37
23. Neljäntuhannen ruokkiminen Matt. 15:29-38; Mark. 8:1-9
24. Sokean miehen parantaminen Betsaidassa Mark. 8:22-26
25. Epileptikon parantaminen Matt. 17:14-18; Mark. 9:14-27; Luuk. 9:37-42
26. Temppeliveron maksaminen Matt. 17:24-27
27. Sokeana syntyneen miehen parantaminen Joh. 9:1-41
28. Riivatun mykän parantaminen Luuk. 11:14
29. Koukkuselkäisen naisen parantaminen Luuk. 13:10-17
30. Vesipöhöä sairastavan miehen parantaminen Luuk. 14:1-6
31. Lasaruksen herättäminen kuolleista Joh. 11:1-44
32. Kymmenen pitaalisen parantaminen Luukk. 17:11-19
33. Sokean miehen parantaminen Jerikossa Matt. 20:29-34; Mark. 10:46-52;
Luuk. 18:35-43
Luuk. 18:35-43
34. Viikunapuun kiroaminen Matt. 21:18-22; Mark. 11:12-14, 20-24
35. Ylipapin palvelijan parantaminen Luuk 22:49-51
36. Toinen yliluonnollinen kalansaalis Joh. 21:1-14
Jeesuksen maanpäällisen elämän toiminta
Eräs kooste Jeesuksen toiminnasta evankeliumeiden perusteella. Lähteenä Global Universityn materiaali kurssista "Jeesuksen elämä".
TEHTÄVÄÄN VALMISTAUTUMINEN
1. Syntymä ja vierailu temppelissä (12 v.)
2. Kaste
3. Kiusaukset erämaassa
4. Kaanan häissä tehty ihme
ENSIMMÄINEN TOIMINTAVUOSI – ESITTELYN AIKA
1. Temppelin puhdistaminen (1. pääsiäinen – Joh. 2:13)
2. Keskustelu Nikodemoksen kanssa
3. Keskustelu Samarialaisen naisen kanssa
4. Torjunta Nasaretissa
5. Pitaalisen parantaminen
TOINEN TOIMINTAVUOSI – SUOSION AIKA
1. Sapatista syntynyt selkkaus (2. pääsiäinen – Joh. 5:11)
2. Vuorisaarna
3. Useita Jeesuksen messiaanisuutta todistavia ihmeitä
4. Juutalaisten johtajien epäily
5. Valtakuntaa tulemista koskevia vertauksia
KOLMAS TOIMINTAVUOSI – VASTUSTUKSEN AIKA
1. 5000 ruokkimisihme (3. pääsiäinen – Joh. 6:4)
2. Kävely veden päällä
3. 4000 ruokkimisihme
4. Pietarin tunnustus ja kirkastuminen
5. Lehtimajajuhla Jerusalemissa
6. Vertauksia
7. Temppelinvihkimisjuhla Jerusalemissa
8. Lasaruksen herättäminen kuolleista
KÄRSIMYSVIIKKO JA YLÖSNOUSEMUKSEN JÄLKEINEN AIKA
1. Kuninkaan vastaanotto Jerusalemissa (4. pääsiäinen – Joh. 13:1)
2. Temppelin puhdistaminen toisen kerran
3. Viimeinen ateria
4. Kuolema
5. Ylösnousemus
6. Ylösnousemuksen jälkeiset ilmestykset
- Taivaaseen astuminen
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Raamatun ja raamatullinen profetia - mitä ne oikeasti ovat?
Sanat 'profetes', sen feminiini 'profetis', 'profeteuo' ja 'profeteia' liittyvät kreikankielessä profeettoihin ja profetiaan. Ne pohjautuvat kreikan sanaan 'fe' (sanoa, puhua), jonka etuliite 'pro' (ennen, julki) vaikeuttaa substantiivin 'profeetta' (joku, joka julistaa; puhuja) selventämistä (Kittel 1993, 783-784).
Verbimuoto substantiivista on 'profeteuo', 'olla julistaja tai puhuja; julistaa', jonka 'profeteia' -muoto tarkoittaa kykyä julistaa jumalallista tahtoa tai antaa oraakkeli. 'Profetikos' taas on adjektiivi tarkoittaen 'profeetallinen'. Valheprofeetta määritellään sanalla 'pseudoprofetes', 'valheiden profeetta'. Sanan 'profetes' käyttö kreikankielessä viittaa uskonnolliseen käyttöön. Se tarkoittaa henkilöä, joka puhuu jumalan nimissä julistaen jumalallista tahtoa, tai oraakkelin välittäjää (Kittel 1993, 795).
Profetia -termien uskonnollista käyttöä vahvistaa myös seikka, että kreikan kielessä käytettiin erillistä sanaa 'proagoreuein' kuvaamaan ennustamista (Kittel 1993, 784). Aina toiselle vuosisadalle jKr. asti alkuliitteen 'pro' ei koskaan käsitetty viittaavaan tulevaisuudesta puhumiseen. Vasta kristillisyyden vaikutuksesta 'profetes' saa modernin tarkoituksensa "henkilö, joka julistaa tulevaisuutta" (Kittel 1993, 795). Moderni tarkoitus, joka liittää profetoimisen tulevaisuuden kertomiseen, on siis varhaisemmalta ajalta kuin itse Ilmestyskirja.
Aiemmin apokalyptiikan yhteydessä käsitelty ilmoitus ja profetia liittyvät läheisesti toisiinsa. 'Apokalypsis', ilmoitus, on 1. Kor. 14:26 mukaan luovutettu profeetalle, ja häneltä se tulee profetiana seurakuntaan. Jumala on aina ilmoituksen välittäjä, suorasubjekti, mutta vain epäsuorasubjekti, epäsuoravälittäjä, profetiassa (Kittel 1993, 853).
Ilmestyskirja sisältää tyypillisten apokalyptiikan piirteiden lisäksi sisäisen todistuksensa mukaan myös aitoa profetiaa (Ilm. 1:3; 10:11; 22:7,19). Johannekselle profetia sisältää muutakin kuin tulevaisuuden ennustamista. Tämä näkyy kuvauksessa kahdesta todistajasta, joiden profeetallinen saarna on kutsu parannukseen (Ilm 11:3). Myös kirjeet seurakunnille on käsitettävä lohdutuksena ja rohkaisevana varoituksena.
Kittelin mukaan Uudessa testamentissa evankeliumien käyttämä termi on usein 'profetes', kun taas Paavalin kirjeissä hallitsee 'profeteuo'. Se kertoo erilaisesta painotuksesta. UT yleensä painottaa sanoman välittäjää, kun taas Paavali tapahtumaa ja sanomaa. Termien saamat merkitykset UT:ssa voidaankin koota seuraavasti:
- 1. Kattavimmin termit saavat merkityksen "julistaa revelaatio, Jumalan sanoma, luovutettu profeetalle.
- 2. Koska profeetta tuntee tulevaisuuden, profetoimisella voi olla erityismerkitys "ennaltakertoa".
- 3. Profetoiminen voi myös merkitä "tuoda valoon profeetallisella puheella jotakin piilotettua" luonnollisen tiedon ulkopuolelta.
- 4. Paavalin teksteissä sanalla "profetoida" on erityinen eettinen ja kehottava piirre, joka sisältää opetuksen, varoituksen ja lohdutuksen.
- 5. Profetoimisella saatetaan myös viitata lahjaan tai kuvata käyttäytymistä, kuten merkityksillä "omata profetian lahja, käyttäytyä kuin profeetta". (Kittel 1993, 829).
Kittelin yhteenveto yllä on hyvä esimerkki profetian monialaisesta vaikutuksesta ja merkityksestä. Virklerin määritelmä profetiasta tukee Kittelin yhteenvetoa. Virklerin mukaan profetia sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa viittaa kolmeen asiaan:
1. Se on tulevien tapahtumien ennustamista (esim. Ilm.1:3; 22:7,10; Joh. 11:51)
2. Se on salattujen tosiasioiden paljastamista nykyhetkeä koskien (esim. Luuk.1:67-79; Apt. 13:6-12)
3. Se jakaa ohjeiden, lohdutuksen ja kehotuksen jakamiseen vahvalla vetoavalla kielellä (esim. Amos, Apt. 15:32; 1 Kor. 14:3,4,31). (Virkler 1981, 190.)
Yllämainitut profetian merkitykset johtavatkin Raamatun profetian määritelmään. Raamatun profetia on Jumalasta lähtöisin olevaa tulevien ja nykyhetkeä koskevien asioiden paljastamista jakaen samalla mm. ohjeita, lohdutusta ja kehotusta, jotka ovat hyödyksi kuulijoiden hengelliselle elämälle.
Ilmestyskirja apokalyptisena kirjallisuutena
Kuten monissa muissakin muinaisissa teoksissa Ilmestyskirjan titteli ensimmäisessä lauseessa kertoo kirjan kirjoittajan ja sen, miten sen sisältö toimii (WBC 1997, 9). "Tutkijoiden enemmistö pitäytyy näkemyksessä, että Ilmestyskirja kuuluu apokalyptiseen kirjallisuuslajiin (WBC 1997, lxxxii). Ilmestyskirjan ymmärretään säännöllisesti kuuluvan kirjallisuuslajiin, jota kuvaillaan apokalyptiikaksi. (NICNT 1977, 18).
Myös seuraavat syyt tukevat Ilmestyskirjan luokittelua apokalyptiikaksi:
"Laaja symboliikan käyttö, näky ilmestyksen pääinstrumenttina, keskittyminen tämän ajan sulkemiseen ja dramaattinen uuden ajan virkaanasettaminen, taustalla vaikuttavan ja historian kulkua määräävän hengellisen järjestyksen paljastaminen, yleisten apokalyptisten aiheiden käyttö -kaikki liittyvät oikeuttamaan termin apokalyptinen soveltamista Ilmestyskirjaan." (NICNT, 23.)
Ensimmäisten jakeiden esittely Ilmestyskirjaan on apokalyptinen. Esittelyn voi jakaa kolmeen osaan: ilmestyksen lähde, välittäjät (sekä enkelit että ihmiset) ja tarkoitettu yleisö. Johannes käyttää titteliä 'apokalypsis' ilmoittamaan lukijoilleen, millainen kirja heillä on käsissään. Se, että ilmestys on Jeesuksen Kristuksen, kertoo ilmestyksen jumalallisesta lähteestä. Tunnistettavan ihmisen, Johanneksen, ilmoittaminen näyn välittäjäksi erottaa sen muista apokalypseista ja saattaa olla syy, miksi kirja on kaanonissa (FLBC 1999, 1549-50).
Aune (WBC) esittelee Ilmestyskirjan apokalyptiikkana. Hän käy läpi apokalyptiikan muodon, sisällön ja toiminnan yksityiskohtaisesti osoittaen Ilmestyskirjan noudattavan apokalypsien rakennetta erittäin hyvin. Hänen mielestään sopivuus on laajuudessaan vakuuttava puolto Ilmestyskirjan määrittelemiseksi apokalyptiikaksi.
Vanhimmat käsikirjoitukset ovat titteliltään "Johanneksen apokalypsis". Myöhemmät käsikirjoitukset lisäävät Johanneksen eteen määreen "evankelista." Näistäkin myöhäisemmät tittelin "teologi". Johanneksen oma otsikko ja nimi kirjeelleen on kuitenkin "apokalypsis" (Boring 34).
Apokalyptiikan lisäksi Ilmestyskirjalla on kirjeen muoto. "Ilmestyskirjaa luettiin jumalanpalveluksissa, ja koska se oli kirje, se luettiin kokonaan, ei jaetta sieltä toista täältä" (Boring 1989, VII). Näin Ilmestyskirja antoi kuulijan kokonaiskuvan kirjeestä kehittyä mielessään. Se oli "..pastoraalikirje Aasiaan myöhäisellä 100-luvulla jkr. kristityille, jotka olivat ja elivät kriittisessä uskontopoliittisessa tilanteessa. Se oli kristityltä profeetalta, joka kirjoitti heille apokalyptiikan kielellä ja sen kuvilla" (Boring 1989, 1).
Ilmestyskirjan rakenteessa vahvasti esiintyvä seitsenluku oli Boringin mukaan muodostunut apokalyptiikassa jo perinteeksi. Hän mainitsee esimerkkinä 2. Esdran, joka sisältää seitsemän sarjan ilmestyksiä, seitsemän tapaa rangaista pahaa ja seitsemän tapaa, joilla vanhurskaat iloitsevat (Boring 1989, 31).
Boring luettelee Ilmestyskirjan sisältämät seitsemät seuraavasti: Jotkut ovat numeroituina tekstin sisään, kuten kirjeet, seurakunnat, sinetit, pasuunat, maljat (Boring 1989, 31). Jotkut seitsemän sarjoista ovat piilotettuina rakenteeseen, kuten seitsemän autuudenjulistusta[1], seitsemän ylistyksen kohdetta (5:12), seitsemän ihmisryhmää (6:15), seitsemän viittausta alttariin[2] ja seitsemän profeetallista vakuutusta Jeesuksen eskatologisesta paluusta[3] (Boring 1989, 31).
Apokalyptinen kirjallisuus
Valtiollisen vainon alla syntynyt Danielin kirja merkitsi alkua juutalaisen ilmestyskirjallisuuden (apokalyptiikan) kukoistukselle. Värikkäin ja salaperäisin kuvin kerrottiin Jumalan ja hänen vastustajansa taistelusta ja lähellä olevasta voitosta. Vuosisatojen kuluessa profeetat olivat käyneet harvinaisiksi. Profeettakirjojen perintöä jatkoi tavallaan apokalyptinen kirjallisuus. Ilmestyskirjallisuus syntyi etupäässä "maanalaisena" vastarinta- ja rohkaisukirjallisuutena sorrettujen ja vainottujen ihmisten keskuudessa. Siksi se on lähes aina kirjoitettu menneisyyden suurmiesten salanimellä (Räisänen 1995, 70).
Ilmestyskirjallisuuden vertauskuvalliset näyt sisälsivät usein katsauksia juuri taakse jääneeseen historiaan. Katsaukset esitettiin usein ennustusten muodossa. Teosten loppuvaiheessa ne muuttuvatkin todella kirjoitushetkellä vielä edessä olevan tulevaisuuden ennustuksiksi (Räisänen 1995, 70). Historia kuvattiin ikään kuin ennustuksena, jonka lukijat havaitsivat jo toteutuneeksi. Sen tarkoitus olikin lisätä lukijoiden luottamusta Jumalaan.
Koettu vaino vaikutti paitsi Ilmestyskirjallisuuden syntyyn, myös sen sisällön perusvireeseen. "Kirjojen perusvire on rohkaiseva: kun jaksetaan vielä vähän aikaa kestää, Jumala tekee ahdingosta lopun ja koittaa pelastuksen aika. Usein esitetään tarkkoja laskelmia ratkaisevien tapahtumien ajankohdasta" (Räisänen 1995, 71). Liitteenä oleva katkelma Mooseksen taivaaseen ottamisesta on esimerkkinä muun apokalyptiikan samankaltaisuudesta Ilmestyskirjan kanssa.
Kirjallisuuslajeja määritellessä täytyy käsitellä jokaista kolmesta seuraavasta piirteestä: muotoa, sisältöä ja toimintaa. Nämä piirteet ovat usein toisiinsa kietoutuneita, mikä hankaloittaa niiden analysointia (WBC 1997, lxxxi). Kirjan muoto, sisältö ja käyttö (paremminkin tarkoitus) määrittelee siis kulloinkin kyseessä olevan kirjan tai kirjeen lajityypin.
Aune määrittelee apokalypsin seuraten yllä mainittua jaottelua seuraavasti:
- 1. Muoto: Apokalypsis on ensimmäisen persoonan proosallista narratiivia, joka koostuu ilmestyksenomaisista näyistä, joita episodimainen rakenne liittää yhteen. Se on välitetty kirjoittajalle yliluonnollisen paljastajan kautta, jäsennelty siten, että keskeinen ilmestyksellinen sanoma rakentaa kirjallisen kliimaksin, ja kehystetty ilmestyskokemusta ympäröivien olosuhteiden narratiivilla.
- 2. Sisältö: Toispuoleisen kommunikointia, yleensä eskatologista, perspektiivi inhimillisessä kokemuksessa ja arvoissa.
- 3. Käyttö: a) vahvistaa tuonpuoleinen auktoriteetti sanomalle, b) niin että sanoman vastaanottajat rohkaistuisivat jatkamaan tavoitteeseen, c) tai jos tarpeellista, muuttaa heidän ajatteluaan ja käyttäytymistään yhdenmukaiseksi tuonpuoleisten näkökulmien kanssa (WBC 1997, lxxxii).
Aikanaan Notre Damen yliopistossa vaikuttaneen J.J. Collinsin johtaman Society of Biblical Literaturen tutkijatiimi on tehnyt tyypillisen rakenteen pääjaottelun, joka ensimmäistä kertaa julkaistiin vuonna 1979 Semeia -lehden numerossa 14 ja jota sen jälkeen on siteerattu useimmissa arvostetuissa apokalyptiikkaa ja Ilmestyskirjaa koskevissa teoksissa. Seuraavan rakennekaavion mukaan voi arvioida kirjoituksen sopivuutta apokalyptiseen määrittelyyn. Mitä useampi kohta (ehto) täyttyy, sitä selkeämmin tekstiin voi soveltaa apokalypsin erityistulkintapiirteitä.
Ilmestyksen tapa (muoto)
- 1. Välittäjä, joka viestii ilmestyksen
- 1.1. Nähtävällä ilmestyksellä on kaksi muotoa
- 1.1.1. näyt
- 1.1.2. ilmestykset
- 1.2. Kuultava ilmestys usein selvittää nähtävää
- 1.2.1. puhe tai esitelmä
- 1.2.2. dialogi
- 1.3. Tuonpuoleinen matka
- 1.4 Kirjoitus (ilmestys taivaallisessa kirjassa)
- 2. Tuonpuoleinen välittäjä
- 3. Inhimillinen vastaanottaja
- 3.1. Salanimisyys
- 3.2. Vastaanottajan luonne
- 3.3. Vastaanottajan reaktio
Aika-akseli (sisältö)
- 4. Protologia (asioita koskien alkua)
- 4.1. Kosmogonia eli maailmansynty
- 4.2. Alkukantaisia tapahtumia
- 5. Historia läpikäydään joko
- 5.1. Menneisyyden muistelulla tai
- 5.2. "ex eventu" -profetialla
- 6. Pelastus nykyhetkessä tiedon kautta (gnostilaisessa)
- 7. Eskatologiset kriisit
- 7.1. Kidutus
- 7.2. Muita eskatologisia mullistuksia
- 8. Eskatologinen tuomio tai tuhoutuminen
- 8.1. Pahojen tai ymmärtämättömien
- 8.2. Maailman
- 8.3. Tuonpuoleisten olentojen
- 9. Eskatologinen pelastus saattaa esiintyä
- 9.1. Kosmisena muodonmuutoksena
- 9.2. Henkilökohtaisena pelastuksena, jonka muoto voi olla
- 9.2.1. ylösnousemus tai
- 9.2.2. muu kuolemanjälkeinen elämänmuoto
Tila-akseli (sisältö)
- 10. Tuonpuoleisia aineksia
- 10.1. Tuonpuoleisia alueita
- 10.2. Tuonpuoleisia olentoja
Paljastajan kehotus (sisältö)
- 11. Ohjeita vastaanottajalle
Päätöksen elementit (muoto)
- 12. Ohjeita vastaanottajalle
- 13. Kerronnallinen päätös
Yllä olevaan kaavioon tekstiä sijoitettaessa on, samoin kuin muidenkin raamatunkirjojen kohdalla, muistuttava että harva raamatunkirja noudattelee tietyn lajityypin rakenteita orjallisesti. Kirjoittajat ovat käyttäneet useita kirjallisuustyylejä saadakseen teksteihinsä voimaa ja tehdäkseen ne arvonsa mukaan ainutlaatuisiksi.
Aune esittelee lisäksi Collinsin komitean laatiman apokalyptiikan määritelmän, joka esittelee apokalypsin toiminnan seuraavasti:
" `Apokalypsi´ on kerronnallisessa kehyksessä esiintyvä ilmestyskirjallisuuden tyylilaji, jossa tuonpuoleinen olento välittää ilmestyksen inhimilliselle vastaanottajalle, ilmaisten tuonpuoleisen todellisuuden, joka on sekä aikaan sidottu, tarkastellessaan eskatologista pelastusta, että tilaan liittyvä, käsitellessään toista, yliluonnollista maailmaa." (Collins 1998, 5)
Timothy P. Jenney puolestaan esittelee Paul Hansonin periaatteen, jossa apokalyptiikka määritellään kirjan toiminnan, ei piirteiden mukaan. Näin määriteltynä apokalyptiikka on seuraavanlaista:
"..ilmestysliikkeiden kehittämä ajattelumalli; se perustuu erityiselle eskatologiselle näkökulmalle luodessaan symbolista maailmankaikkeutta, joka vastustaa vallitsevaa yhteisöä. Tämä symbolinen maailmankaikkeus palvelee visionäärisiä yhdyskuntia niiden muodostaessa identiteettiään suhteessa kilpaileviin ryhmiin ja jumaluuteen sekä ratkaisee uskonnollisten toiveiden ja syrjäytymisen tunteen välisiä ristiriitoja ... ainoastaan kosmisen valtakunnan perimmäisten merkityksien mukaan, josta odotetaan lähellä olevaa vapautusta." (FLBC 1999, 1541.)
Eugene M. Boring keskittyy apokalyptiikan määrittelyssä edellisten lisäksi sen erityiseen ajattelutapaan. Hänen mukaansa apokalyptiikka on erityisluonteista eskatologiaa, joka pohjautuu erityisluonteiseen jumalallisen kaitselmuksen ymmärtämiseen (Boring 1989, 35). Tämä kaitselmus on sekä maailmaan että Hänen omiinsa kohdistuvaa.
Kaitselmukseen liittyy usko Jumalaan historian ohjaajana. Itse eskatologia menee pidemmälle. Jumala ohjaa historiaa sen lopulliseen päämäärään (Boring 1989, 36). Apokalyptiikka yhdistää nämä ja kehittää ajatusta seuraavasti: Jumala ohjaa historiaa lopulliseen päämäärään, jonka Jumala itse tuo lähitulevaisuudessa erityisellä tavalla, joka on jo paljastettu (Boring 1989, 37). Tuo paljastus tapahtuu apokalyptiikan kautta.
Apokalyptiikka on siis nimitys olemassa olevalle kirjallisuuslajille. Vaikka Ilmestyskirja itsessään ei ole kaukainen, niin nimityksen käyttö on kaukaista tämän päivän ihmiselle. Tämä selittää suurelta osin sen tuntemattomuuden ja muodon, piirteiden ja sisällön vierauden. Mutta apokalyptiikan esittelemä eskatologia on tuttua: Herra tulee pian ja palauttaa oikeuden maailmaan.
Apokalyptiikka oli lähellä aikansa muuta kirjallisuutta. Sitä esiintyi pääasiassa välitestamentillisessa ajassa. Alkioasteella olevia apokalyptisia teoksia Israelin ulkopuolella edustivat mm. Sibyllinian oraakkelit, egyptiläiset Demoottinen kronikka ja Savenvalajan oraakkeli sekä Persialainen Hystapen oraakkeli (Boring 1989, 43). Nämä säilyneet teokset osoittavat, että juutalainen apokalyptiikka ei ollut ympäristöstä erillään kehittynyt ilmiö, vaan pikemminkin osoitus Israelin uskon kristallisoitumasta ilmassa leijuneen intellektuellin ilmiön pohjalta (Boring 1989, 43-44).
Mouncen (NICNT) mukaan apokalyptiikka lajina saatetaan tunnistaa tiettyjen peruselementtien läsnäolosta, jotka yhdistyivät yleisen uskonnollisen tai filosofisen perspektiivin muotoon. Ensinnä, apokalyptiikka on eskatologista käsitellen tulevaa aikaa, jolloin Jumala murtautuu aikaan ja paikkaan asettaen kaikki vastuuseen. Toiseksi apokalyptiikka oli dualistista, esitellen kaksi vastakohtaista yliluonnollista voimaa. Dualistisuus näkyi kahdessa erillisessä nykyhetkessä ja historiassa: näkymättömässä ja näkyvässä sekä nykyisessä ja tulevassa. Lisäksi sitä leimaa determinismi, jossa kaikki liikkuu jumalallista ennalta määrättyä aikataulua noudattaen ennalta määrättyyn loppuun (NICNT 1977, 19-20).
Apokalyptisen liikkeen ominaispiirteitä
Apokalyptikot käyttivät laajasti symboliikkaa. Symboliikka istuu hyvin näynomaisiin ilmestyksiin. Näky on väline ilmoitukselle, joka keskittyy senhetkisen ajan loppumiseen ja dramaattisella tavalla alkavaan uuteen aikaan. Apokalyptikot osoittivat senhetkisen valtajärjestelmän toisarvoiseksi todellisen historiaa ja tapahtumia ohjaavan Jumalallisen järjestyksen rinnalla.
Vaikka apokalyptinen liike oli itsessään hajanainen, sen eri osista voi koota luettelon liikkeelle ominaisista ilmiöistä ja sen mukanaan tuomista uusista käsitteistä. Näitä ovat esimerkiksi seuraavat:
-historian kulun mekanistisuus (determinismi),
-historian aikakaudet
-dualistinen maailmankuva
-vieraantuminen ympäröivästä maailmasta,
-pseudonyymisyys
-lopunajallinen "kärsimättömyys"
-aivan lähellä olevan lopun odotus
-lukusymboliikka ja salakielisyys
-korostunut enkelioppi
-ja tuonpuoleisuuden toivo (ylösnousemus) (Latvus 1992, 190).
Edellä olevassa listassa on sekä raamatullisesti ja teologisesti ajateltuna sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Samat liikkeelle tyypilliset ominaisuudet siirtyivät myös sen synnyttämään kirjallisuuteen. Voidaan olettaa, että Ilmestyskirjassa ominaisuuksien ajateltiin olevan tasapainossa, koska se otettiin mukaan kaanoniin. Tästä esimerkkinä oli välittäjäenkelin kielteinen suhtautuminen Johanneksen kumarteluun kannanottona aikansa korostuneeseen enkeleidenpalvontaan.
Zarathustralaisuus toi yllämainittuun listaan lisäksi tutulta kuulostavan tuomion kuoleman jälkeen. Se oli tulinen pätsi, joka polttaa tai puhdistaa pahat (Latvus, 191). Näitä ympäristön elementtejä ei kuitenkaan kannata torjua peläten. Apokalyptinen liike ei ollut uskon kavaltajien liike. Se oli vaikeassa elämäntilanteessa eläneiden uskovien ihmisten rohkea pyrkimys tulkita oma Jumala-usko senhetkisessä maailmassa, ei uskon kavaltajien liike (Latvus 1992, 191). Tämä kuulostaa mielekkäältä ajateltaessa esim. 70 -luvulla vallinnutta Lähi-idän kriisin vaikutusta Ilmestyskirjan tulkintaan. Silloin tulkittiin uskoa Raamattuun vilpittömästi sen hetken ehdoilla.
Tämän maailman suhteen apokalyptikot olivat pessimistejä, päinvastoin kuin Jumalan mahdollisuuksien suhteen. Apokalyptikot ajattelivat, että Jumalan oikeus tulee vallitsemaan, mutta ei tällaisessa maailmassa. Apokalyptinen liike oli poliittisesti avuttomien ja painostettujen uskonilmaus tilanteessa, jossa empiirisiä todisteita Jumalan hyvyydestä ei ollut näköpiirissä. Apokalyptikot halusivat lukijansa uskomaan "siitä huolimatta", kun "siksi, että" ei näyttänyt järkevältä (Boring 1989, 42).
Apokalyptiikan taustalla oleva apokalyptinen liikehdintä
Ennen kuin voimme määritellä Ilmestyskirjan edustavan kirjallisuuslajina apokalyptiikkaa, meidän on hyvä määritellä apokalyptiikka ja sen muoto, sisältö ja toiminta. Ennen sitä on syytä paneutua yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa apokalyptiseksi kutsuttu liikehdintä syntyi.
Apokalyptiikka on Vanhan testamentin sisältämän profetian ja ympäristön kulttuurillisten sekä uskonnollisten vaikutteiden yhteisvaikutuksesta syntynyt teologinen painotus ja kirjallisuuslaji. Apokalyptiikan edustajat eivät tajunneet olevansa apokalyptikkoja, koska nimitys heidän ajattelumallilleen ja sen ominaispiirteitä sisältäville teksteille on annettu myöhemmin. Apokalyptiikka -nimityksen myöhäisempää syntyä tukee myös tieto siitä, että apokalyptiikka oli alun perin juutalainen ilmiö, kun taas termi "apokalyptiikka" on kreikkalainen.
Apokalyptikot pitivät itseään mitä suurimmalla todennäköisyydellä profeettoina, jotka viestittivät profeetallista sanomaa aikansa ihmisille ja tilanteisiin. Apokalyptiikan tunnusmerkit täyttäen Ilmestyskirjakin antaa viitteitä siitä, että sen kirjoittaja näki itsensä profeettana ja kirjoituksensa profetiana (Ilm. 1:3; 22:7, 10, 18, 19).
Liike sai alkunsa VT:n aikana ennen alkukristillisyyttä. Se on määritelty jopa kapinaliikkeeksi, jossa ilmeni sekä yhteiskunnallista että hengellistä kritiikkiä (DNTB 2000, 941). Tietty juutalaisuuden ryhmittymä rupesi painottamaan erilaista käsitystään maailmasta ja odottamaan yhä kiihkeämmin suurta tulevaisuuden käännettä, josta oli puhuttu jo pitkään (Latvus 1992, 189). Kittel esittää apokalyptikkojen olleen ryhmä, jota kutsuttiin "maan hiljaisiksi". Jumala luojana oli luonut tulevan ajan, joka kerran tulisi voimalla. Tämän näkeminen jo nyt vahvisti heitä (Kittel 1993, 578). On kuitenkin varmempaa todeta, että apokalyptikot edustivat useita keskenään ristiriitaisia ja vastakkaisia elementtejä kuin määritellä keitä he olivat.
Apokalyptinen liike säilytti jatkuvuuden menneeseen profeetalliseen eskatologiaan ja kehittyi suuntaan, joka oli samalla dualistinen, universalistinen, transsendenttinen ja individualistinen. Apokalyptinen liike painotti kosmista dualismia, jossa todellinen taistelu käydään taivaissa hengellisten voimien kesken. Tärkein ase osallisuudessa tähän taisteluun oli rukous, joka sisälsi henkilökohtaisen pyhityksen ja uskollisuuden Tooralle. Osallisuus taistelussa saattoi merkitä vakavia kärsimyksiä (DNTB 2000, 941).
Apokalyptikot eivät olleet ilmeisestikään kovin yhtenäinen liike, vaan löyhästi sidonnainen uskonnollinen aatevirtaus. Apokalyptikot sisältävät monien muiden liikkeiden lailla huomattavankin eri tavalla asioita ja kirjoituksia tulkitsevia ryhmiä. Aivan samoin nykypäivän luterilaisuus sisältää lestadiolaisuuden liikkeen tai helluntaiherätys eri näkemyksiä rekisteröitymistä uskontokunnaksi.
VT:ssä liikkeellä on kaksi perusjuurta. Ensinnäkin voimakas tulevaisuuteen orientoituminen on tyypillistä VT:n profetiakirjoille (Latvus 1992, 189). Jesaja julisti voimakkaasti pakkosiirtolaisuuden päättymisestä ja uuden pelastuksen ajan alkua. Eksiilin jälkeen esiintyi voimakasta kuningaskunnan odotusta. On ilmeistä, että eksiilin jälkeisessä juutalaisuudessa varhaisempien lupausten ja elämän realiteettien välille syntyi jännite, joka vaati jatkuvaa teologista kyselyä: Missä on Jumalan voitto? Miksei Jumalan valtakunta toteudu? (Latvus 1992, 190). Juutalaisten Jumala oli tuonut omansa takaisin omaan maahansa, mutta loput lupauksista antoivat vielä odottaa. Kysymykset vaikuttavat nykyajastakin katsottuna ajattomilta. Toinen perusjuuri ovat ns. persialaiskontaktit. VT:n loppuvaiheissa vaikutteita tuli, juutalaisuuden sijoittumisen takia, luonnollisesti myös Mesopotamiasta. Persialaisesta uskonnosta, zarathustralaisuudesta löytyvätkin kaikki apokalyptiikalle tyypilliset piirteet (Latvus 1992, 191). Näitä ovat mm. tuomion pahoille julistaminen ja odottaminen sekä ylösnousemus.
Sekaannukset apokalyptiikan ja profetian välillä johtuvat osittain myös siitä, että VT:n profeetat omaksuivat Lähi-idän alueen kulttuureissa yleiset taistelumyytit omiin teksteihinsä. Heille Jumala oli se, joka voittaa ympäristön uskomuksista tutut pahan tai kaaoksen voimat. Katsoessaan ympäristöään profeetat rupesivat katsomaan tulevaisuutta, joka pian toisi uuden ajan, pelastuksen, Israelille ja tuomion ahdistaville pakanoille. (Collins 2000, 129-134).
Apokalyptinen liike oli myös vastaus hellenistiselle, sen ajan ylikansalliselle kulttuurille, joka vaikutti kaikkeen, myös juutalaisuuteen. Russellin mukaan juutalaisuus joutuikin kilpailutilanteeseen seuraavasti:
"Uusi 'valistus', jonka hellenismi esitteli, oli apokalyptikoista kuolettavan vaarallista, erityisesti sen vetovoiman nuorison keskuudessa takia. Sen demokraattinen hallintomuoto, sen estetiikan arvostus, sen ujostelematon ruumiin muotojen ja liikkeiden ihastelu, sen rohkaisu tieteisiin, filosofia ja vapaamieliset taiteet, sen vastustamaton vetovoima ja eloisuus -kaikki nämä tekivät vahvan vaikutuksen, joka löi laudalta melko turhautuneen ja ahdasmielisen temppeli-, synagoga- ja lakihenkisen judaismin." (Russell 1994, 12.)
Sen lisäksi, että hellenismi oli ulkoisilla avuillaan syrjäyttämässä juutalaisuutta, myös sen sisällys, vaikutus oli vaarallista. Russellin mukaan se edusti hurskaalle juutalaiselle "..pilaavaa ja rappeuttavaa vaikutusta, joka haastoi sosiaalietiikan ja uskonnollisen toiminnan. Moraalittomuus ja paheet olivat vallalla, ahneus ja juoppous tulivat yleisemmiksi." (Russell 1994, 12). Edellä mainitut ympäröivän kulttuurin mukanaan tuomat ongelmat kuulostavat tutuilta myös tämän päivän kristillisissä piireissä. Voisi kuvitella, että apokalyptisen liikkeen kaltaiselle liikehdinnälle olisi tilausta nykyajassakin.
Mitäs se apokalyptiikka nyt olikaan?
Ilmestyskirjan kirjallisuuden genreä määriteltäessä keskeiset käsitteet 'apokalypsis' ja 'apokalyptiikka' pohjautuvat kreikankielisiin sanoihin 'apokalypto, apokalypsis' ja niiden johdannaisiin. Sana juontuu 'kalupto'-verbistä, joka tarkoittaa `piilottaa´ tai `haudata maahan´. Tästä seuraakin sanan yleinen merkitys "piilottaa, salailla, peittää" (Kittel 1993, 564). Yleismerkitys sanalle on 'apokalypto' on ilmoittaa, esiintuoda tai paljastaa, ja sanalle 'apokalypsis' ilmestys, paljastus
Teologiselta merkitykseltään 'apokalypto, apokalypsis' saa merkitykset ilmoittaa, ilmoitus. Ilmoitus tarkoittaa jumaluuden käytännön ilmentymää, josta kaikki uskonnot ovat olleet aina kiinnostuneita. Ihminen on halunnut nähdä Jumalan itsensä ilmoituksen tarpeen osana jumalallisuuden luonnetta (Kittel 1993, 564-565). Teologisesti onkin hyvin keskeistä, miten Jumala ilmoittaa itsensä.
Kristillisen aikakauden alussa kreikka käytti 'kalypto' -sanaa enemmän kirjaimellisessa kuin teologisessa mielessä. Kun kreikkalainen halusi käyttää jotakin varsinaiseen jumalalliseen manifestaatioon viittaavaa sanaa, hän käytti muita termejä kuin 'apokalypto' ja 'apokalypsis'. Raamatun ulkopuolella kyseisten termien teologinen käyttö pohjautuukin myöhempiin aikoihin (Kittel 1993, 570-571).
Verrattaessa muiden aikaistensa uskontojen ilmoituskäsitykseen Vanhassa testamentissa esiintyy kuitenkin Elävän Jumalan, Jahven, ilmoitus. Jahve ilmoitti itsensä kolmella tavalla: historian herrana, pyhänä ja armollisena sekä kosmoksen, maailman, luojana että ylläpitäjänä (Kittel 1993, 571-573). Jumala sai nimen "se joka minä olen". Jumala elävyys ilmeni yksittäisinä ilmestymisinä ja ennen kaikkea historian ohjaamisessa Israelin kansan kohdalla. Historia oli ohjattu loppuun asti, sillä "kreikkalaisesta ilmoituskäsityksestä poiketen Vanhan testamentin ilmoituksen antama uusi merkitys sisälsi myös viittauksen tulevaisuuteen, erityisesti tulevaan Jahven päivään" (Kittel 1993, 576).
Teologisena käsitteenä ilmoitus ei ollut vielä kreikankielessäkään selkiintynyt. Kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintan merkitys ilmoitukselle oli edelleen yleisluonteinen "ilmestyä". Juutalaisuudessa tekninen termi, jota käytettiin kuvaamaan ilmoitusta, oli "toora" eli konkreettiset kirjoitukset (Kittel 1993, 578). Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjassa (18:1) Jumalan itsensä ilmoittamista kuvataan sanalla "Jumala näyttäytyi Aabrahamille". Tämä kuvastaa Vanhan testamentin käsitystä elävän Jumalan ilmestyksestä.
Juutalaisuus muodosti elävästä ilmoituksestaan ajatusmallin ja kirjallisuuslajin, jota on ruvettu kutsumaan apokalyptiikaksi. Varhaisimmat apokalypsit, kuten Daniel kirjoitettiin hepreaksi (arameaksi), ja useimmilla apokalyptisistä teoksista oli juutalaiset juuret. Apokalyptiikan mestarit edustivat, eivät kovin huomattavaa, mutta epäilemättä olemassa ollutta ryhmää, jota kutsuttiin "maan hiljaisiksi". Heille Jumala luojana oli luonut myös tulevan ajan, joka kerran on tuleva voimalla. Tuonpuoleisuuden katseleminen jo nyt vahvisti Jumalan palvelijoita. (Kittel 1993, 578).
Uusi testamentti peri VT:n ilmoituksen teologisen käytön. UT:ssa ilmoitus näkyy pelastushistorian jatkuvuutena. UT hylkää juutalaisuuden suosiman ilmoituksen yleiskäytön ja kytkee sen suoraan VT:n kirjoituksiin, erityisesti profeettoihin ja Jesajan loppuosaan. Uudessa testamentissa Jumalan ilmoitus kiteytyy Kristuksessa.
Apokalyptiikan vahva vaikutus alkukristillisyyteen näkyi siinä, että se varusti kristillisyyttä omilla peruskäsitteillään. Kristillisyys omaksuikin erityisesti ilmoituksen merkityksen "ilmestyä". UT:n ilmoituksessa oleva erityinen voima VT:n käsitykseen verrattaessa nousee merkityksen vuorottelusta historian ja eskatologian välillä (Kittel 1993, 580). UT:ssa opetus kuvastaa "jo nyt - ei vielä" ajattelua. VT:n ilmoituksen painotus oli enemmän tulevaisuuteen katsomisessa, ei soveltamisessa kyseiseen hetkeen.
Apokalyptiikassa ilmoitus ei koskaan ole ihmisen omissa käsissä, kuten gnostilaisessa käsityksessä ilmoituksesta. Henkilöiden näkemät ilmestykset, apokalypsit, ovat aina jumalallisesta tahdosta riippuvia erityisiä ilmoitustapahtumia.
Yhteenvetona 'apokalypsis' -termin taustoista voidaan todeta, että apokalyptiikka sanana liittyy Jumalan itsensä ilmoittamiseen ihmisille. Sana viittaa siihen, että ilmoitukset, jumaluuden käytännön näkyvät ilmentymät kuten ilmestykset, liittyvät peitettyjen tosiasioiden paljastamiseen ja teologisesti ovat tuonpuoleisen ilmentymiä läsnäolevassa.
Termeillä 'apokalypto' ja 'apokalypsis' on vahva eskatologinen merkitys. VT:n pelastushistoriasta alkaen niiden merkitys päättyy UT:ssa toteutuneeseen Kristuksen syntymään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Ilmoituksen lopullinen päätös on Kristuksen toinen tulemus.
Jumalallista ilmoitusta on myös sanoma, joka välittää tätä sisältöä (Kittel 1993, 591). Kittel tunnistaa apokalypsit ja apokalyptiikan ilmoituksiksi niiden kantaessa eskatologista sisältöä teksteissään. Siten ne ovat jumalallisen ilmoituksen kirjallisia ilmentymiä.
Tutkimuksen kannalta on merkittävää, että Kittel tämän Ilmestyskirjan otsikkoon liittyvän sanan 'apokalypsis' yhteydessä huomioi apokalyptiikan sekä liikkeenä että kirjallisuudenlajina. Se viittaa siihen, että apokalyptiikkaa voidaan pitää jopa itsenäisenä ilmoituksena, Jumalan itsensä ilmoittamisen muotona, kuten esim. profetiaa, Raamattua, luontoa ja Kristusta.
Ilmestyskirjan kritiikki apokalypsina
Jotkut tutkijat eivät tunnusta Ilmestyskirjaa apokalyptiseksi kirjaksi ollenkaan. Heidän mielestään apokalyptikot tyypillisesti nostavat Jumalaa vastustavat kosmiset voimat kärsimyksen lähteeksi -näkökulma, jota ei löydä Ilmestyskirjasta. Israelin ja juutalaisuuden käsitys kärsimyksestä oli perinteisesti Jumala-lähtöinen. (WBC 1997, lxxxviii). Yhden valitun kohdan perusteella ei kuitenkaan voi määritellä kirjallisuuslajia, sillä Ilmestyskirjasta löytyy useita apokalypsia tukevia piirteitä.
Myös seikka, että Ilmestyskirja ei ole apokalypsien tapaan pseudonyymi (peitenimellä kirjoitettu), epäilyttää niitä, jotka saattavat muuten myöntää apokalyptiikan esiintymisen muissa kirjoituksissa. Selitys tähän saattaa olla se, että Ilmestyskirja on kristillistä apokalyptiikkaa. Toinen kristillinen apokalypsi, Hermaan Paimenkaan, ei ole pseudonyymi. Toisekseen pseudonyymisyys ei ollut vain apokalyptinen ominaisuus, vaan sitä esiintyi kaikessa muussakin antiikin kirjallisuudessa (WBC 1997, lxxxvii).
Fee toteaakin pseudonyymisyyteen liittyen, että "Johannes näkee aikakauden lopun toteutuvan 'jo nyt / ei vielä', ja ehkä tästä syystä hänen ei tarvitse olla pseudonyymi. Hän ei, toisin kuin juutalaiset edeltäjänsä, vain ennusta lopusta vaan tietää lopun ajan jo alkaneen Jeesuksen ja Hengen tulon myötä." (Fee 1996, 300.)
On myös väitetty, että apokalyptiikka on vasta 1900 -luvulla kehitetty näkemys, joka tästä päivästä pakotetaan heijastumaan menneisyydessä. Toisaalta nämä kriitikot usein esittävät myös eskatologian kuuluvan samaan myöhäsyntyiseen kategoriaan. Esimerkiksi Malinan määritelmän mukaan Ilmestyskirja onkin "astraaliprofetiaa", ei eskatologinen kirja. Osittain vastauksena näihin "myöhäsyntymisväitteisiin" voidaan todeta, että "apokalypsis" nimeä käytettiin alun perin monien kirjojen titteleissä. (WBC 1997, lxxxix.) Vaikkakaan se ei ollut lajinimi, sen käyttö on aikanaan usein viitannut kirjoittajan tapaan järjestellä sanomansa luettavaan muotoon.
Kritiikin perusteet eivät ole kovin vakuuttavat. Vaikka ajatusta Ilmestyskirjasta apokalyptiikkana lähestyisi negatiivisesti, jo Ilmestyskirjan sisältö riittää antamaan perustelut sen esittelyyn apokalyptiikkana (LIITE 5). Lisäksi kaikki merkittävät kristillisen kirjallisuuden ja historian edustajat käsittelevät ja esittelevät apokalyptiikkaa joko erikseen tai Ilmestyskirjan yhteydessä.
Yhteenvetona voi todeta, että huolimatta profetian ja apokalyptiikan samankaltaisista piirteistä voimme käsitellä niitä erikseen. Ilmestyskirjan tulkinnan kannalta Ilmestyskirjan ymmärtäminen apokalyptiikan, samoin kuin Raamatun profetian tuomien erityispiirteiden ja niiden yhteisten tarkoitusten kautta, on tärkeää.
Apokalyptiikan ja profetian vertailua
Uskon Ilmestyskirjan edustavan sekä apokalyptiikkaa että Raamatun profetiaa molempien liittyessä Jumalan itsensä ilmoittamisen muotoihin. Tällä tavoin se uskoo saavutettavan terveen ja tasapainoisen kuvan molemmista. Vaikka Ilmestyskirja on pääasiassa rakenteeltaan tyypillinen apokalyptinen kirja, se sanoma sisältää myös profetiaa, kuten monet muutkin Raamatun kirjat, esim. evankeliumit tai Jobin kirja.
Apokalyptiikan olemassaolo ei siis merkitse sitä, että Ilmestyskirja olisi vain apokalyptiikkaa. Ilmestyskirja, kuten monet muutkin Raamatun kirjat, on sekoitus kirjallisuus- ja kerrontatyylejä. Ilmestyskirjassa onkin ilmeistä, että profetia ja apokalyptiikka ovat kietoutuneet toisiinsa. Tätä sekoitusta voidaan kutsua vaikka apokalyptiseksi profetiaksi tai profeetalliseksi apokalypsiksi. Tämä loistokas sekoitus kiinnostaa ja hämmentää tulkitsijoita vielä kolmantena vuosituhantena kirjoitushetkestä.
Aunen mukaan kirjoittaja pistää apokalyptiikan profetian raameihin ja asettaa rinnakkain apokalyptiikan profetian elementein läpi teoksensa (WBC 1997, xc). Apokalyptisellä kirjallisuudella onkin useita yhteisiä piirteitä Raamatun profetian kanssa. Molemmat käsittelevät tulevaisuutta. Molemmat työstävät säännöllisesti kuvaannollista ja symbolista kieltä. Molemmat korostavat näkymätöntä maailmaa, joka on näkyvän maailman toimintojen taustalla. Molemmat painottavat uskollisen uskovaisen tulevaa lunastusta (Virkler 1981, 193).
Payne esittää apokalyptiikan ja profetian erot listauksessaan seuraavasti:
1. Profetia oli alun perin puhutussa muodossa, kun taas apokalyptiikka oli kirjoitetussa.
Profetiat ovat useimmiten lyhyehköjä erillisiä oraakkeleja.
2. Apokalyptiikka koostuu pidemmästä syklisestä materiaalista, joka toistetaan paralleelisesti kaksi, kolme kertaa.
3. Apokalyptiikka sisältää enemmän symbolismia, erityisesti eläimiä ja muita elämän muotoja
4. Apokalyptiikka antaa suuremman painon dualismille (enkeleille ja Messiaalle vastaan Saatana ja Antikristus) kuin profetia.
5. Apokalyptiikka ensisijaisesti kehottaa ja rohkaisee "vanhurskasta jäännöstä". Profetia usein nuhtelee tunnustukseltaan uskonnollisia.
6. Apokalyptiikka on yleensä pessimististä inhimillisen väliintulon merkitykselle nykyhetken muuttamiseksi. Profetia fokusoi ihmisen muutoksen tärkeyteen.
7. Apokalyptiikka on tavallisesti kirjoitettu pseudonyymisesti (nimettömänä tai peitenimellä). Profetia on tavallisesti kirjoitettu tai puhuttu kirjoittajan nimellä.
(Payne 1980, 86-87)
Vaikka apokalyptiikkaa saatetaan pitää profetian alalajina tai rinnakkaisena Jumalan itsensä ilmoittamisen muotona, nämä kaksi kirjallisuuslajia ovat riittävän erilaisia tullakseen tarkastelluiksi erillisinä ja kutsutuiksi omilla nimillään. DBI määrittelee lisää profetian ja apokalyptiikan eroja seuraavasti:
"Profetia puhuu luopuneille ja pyytää katumaan, apokalyptiikka puhuu uskollisille ja kehottaa kestämään. Profetia julistaa Jumalan tuomion synnille paikallisesti luonnollisessa merkityksessä, apokalyptiikka julistaa koko maan tuhoavaa kosmista luonnonmullistusta. Profetia tallentaa sanomansa runoudessa, apokalyptiikka kertomuksina mysteerejä täynnä olevina taivaallisina vierailuina ja näkyinä. Profetia lupaa ennallistamista ja tulevaisuuden siunauksia, apokalyptiikka odottamatonta jumalallista vierailua, joka aikaansaa uuden taivaan ja maan." (DBI 1998, 35-36)
Apokalyptiikka on enemmän uskonnollista ideologiaa kuin profetiaa. Se on painostetun vähemmistön näkökulma, joka erottelee hyvät ja pahat ja odottaa tuomiota kaikille ansioiden mukaan. Profetia eroaa apokalyptiikasta myös sosiologisesti. Profetia ei erottele pahoja ja hyviä, vaan olettaa pahojen katuvan ja muuttuvan. Lisäksi se antaa hyville kehotusta ja rohkaisua, että he kestäisivät uskollisina tai palaisivat ruotuun (WBC 1997, lxxxix).
Jenney mainitsee kaksi sekoittavaa samankaltaisuutta apokalyptiikassa ja profetiassa. Ensiksi, suurin osa apokalyptiikasta ja profetiasta sisältää historiallisia katsauksia muistuttaen Jumalan aktiivisuudesta läpi historian. Katsaukset liittävät molemmat lajit kirjoitushetken kontekstiin ja saavat lukijan luottamaan Jumalaan (FLBC 1999, 1542). Toiseksi molemmat lajit keskittyvät yleensä ensimmäisten vastaanottajien tilanteeseen. Ilmestyskirjan kirjeet seurakunnille palauttavat heidät jumalallisen tehtävänsä ääreen, josta he olivat poikenneet, keskittyen heidän käytökseensä (FLBC 1999, 1543).
Hermeneutiikka ja eksegeesi - mitäs ne nyt olikaan?
Aikamme ei suosi raamatuntekstin merkityksen painottamista. Aikamme kiireiset ihmiset haluavat tilanteisiinsa nopeasti raamatuntekstin sovelluksen. Tulkintaprosessissa sivuutetaan usein aikaa ja vaivaa vaativa eksegeettinen tarkastelu. Vaivannäön lisäksi merkityksen etsimistä haittaa esimerkiksi se, että "..sukupolvemme arvostaa yksilöllisyyden, henkilökohtaisen vapauden ja itsemääräämisen arvon niin korkeaksi, ettei se enää kysy 'onko se totta?', vaan pikemminkin 'Mitä sillä on väliä?'" Tämä kysymys heijastuu myös raamatuntekstien ymmärtämisen merkitykseen" (Kaiser 1994, 10).
Jotta ymmärtäisimme Ilmestyskirjan kontekstin tärkeyden ja merkityksen, on hyvä tutustua raamatunymmärtämisen perusteisiin ja sen tulkintaan, ns. hermeneutiikkaan. Tässä tutkimuksessa historiallinen ja kirjallinen tausta eli konteksti ovat hermeneutiikan tärkeimpiä osa-alueita.
Sana hermeneutiikka pohjautuu kreikankieliseen sanaan "hermeneuo", joka tarkoittaa "tulkita". Roy B. Zuck määrittelee hermeneutiikan lyhyesti "tieteeksi (periaatteiksi) ja taidoksi (tehtäväksi), joilla raamatuntekstin merkitys määritellään." (Zuck 1991, 20).
Laajennettuna hermeneutiikka voidaan esittää seuraavasti: "Termi (hermeneutiikka) voidaan yleisesti määritellä periaatteiksi, säännöiksi ja kirjallisten tekstien tulkintametodeiksi. Tulkinta tarkoittaa tässä yhteydessä erityistä kaksiosaista prosessia, jonka tarkoituksena on metodisella haulla selvittää alkuperäinen tekstin merkitys ja päätyä saman tekstin merkityksen määrittelemiseen nykyiselle lukijalle. Tämän prosessin aikana tulkitsija joutuu käsittelemään kielelliset, kulttuurilliset, maantieteelliset tai ajalliset esteet, jotka estävät hänen tekstin ymmärtämistään." (DPCM 1988, 377).
Hermeneutiikan historiaa McGrath selittää seuraavasti: "Keskiajalla yleisen allegorisen (vertauskuvallisen) tulkinnan kilpailijaksi nousi Friedrich Schleiermacherin (1768-1834) ajatus Raamatusta yhtenä tekstitulkinnan kohteista. Tällöin siihen tulisi soveltaa muiden tekstien tulkinnoissa käytettyjä sääntöjä. Schleiermacherin mukaan tekstejä on selitettävä yhä uudelleen, koska Raamattua lukevien tilanne muuttuu jatkuvasti. Useimmat raamatuntutkijat raamattukritiikin syntyajoista meidän päiviimme saakka ovat, joko tietoisesti tai alitajuisesti, kannattaneet enemmän tai vähemmän scleiermacherilaista raamatuntulkintaa." (MTE 2000, 670).
Jokainen Raamatun lukija tulee osalliseksi hermeneuttisesta prosessista. Jokaisesta Raamatun lukijasta tulee väistämättä sen tulkitsija. Tulkitsijan kokemukset, elämän ja ympäristön tilanne sekä ajan virtaukset tuovat kysymyksiä ja haasteita, joihin etsitään vastausta Raamatusta. Yllä mainitut seikat vaikuttavat myös raamatuntulkintaan. Raamatusta on helpompi löytää vastauksia, joita itse haluaa, kuin etsiä Jumalan tarkoittamia vastauksia.
Kun hermeneutiikkaa käytetään laajassa merkityksessä, se kattaa koko tulkintaprosessin, mukaan luettuna eksegeesin. Hermeneutiikkaa käytetään kuitenkin myös suppeammassa merkityksessä viittaamaan vanhojen tekstien nykyaikaan soveltamiseen eli prosessiin, jonka tarkoituksena on selvittää, mitä nämä tekstit merkitsevät meille 'tässä ja nyt'. (Fee 1996, 32). Eksegeesin osa-alueita ovat kirjallinen ja historiallinen tausta. Roy B. Zuck määrittelee eksegeesin seuraavasti: "Raamatullisen tekstin tarkoituksen määrittely sen historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissaan." (Zuck 1991, 20).
Sekä historiallinen että kirjallinen konteksti voidaan jakaa vieläkin yksityiskohtaisemmin alaryhmiin. Näitä kahta erisisältöistä hermeneuttista prosessia selvittää seuraava kuvio. Ei-eksegeettistä prosessia voi luonnehtia enemmän Raamatun selittämiseksi sen mukaan, mitä tekstikohdasta tulee mieleen, kun taas eksegeesin sisältävää prosessi edellyttää tutkimusta ja paneutumista tekstin merkitykseen. Eksegeettisen tarkastelun sisältävässä hermeneuttisessa prosessissa pyritään pääsemään tekstin taakse; sen kirjoittajan, vastaanottajien ja ajan maailmaan. Näin toivotaan saatavan parempi ymmärrys alkuperäisestä merkityksestä ja sen kautta turvallisempi sovellus tänä päivänä.
Hermeneuttinen prosessi Ei-eksegeettinen hermeneuttinen prosessi
Teksti ---> Eksegeesi ---> Tulkinta Teksti --> Tulkinta
Hermeneutiikka kuvaa terminä tekstin soveltamista ja ymmärtämistä tänä päivänä, joko eksegeesin kanssa tai ilman sitä. Eksegeesi liittyy tekstin selittämiseen ja selitysmenetelmiin ja pyrkii ennen tulkintaa löytämään muinaisen merkityksen. Raamatun tekstin alkuperäisen merkityksen ja sanoman selvittäminen on turvallista, jos pohjalla on eksegeesi. Eksegeesi -termi perustuu kreikankieliseen sanaan "exegesis", 'selitys', 'lukea ulos'. Eksegeesi pyrkii selvittämään kirjoituksen ajatuksen. Eksegeesin päämäärä on kirjoittajan tarkoittaman merkityksen löytäminen. Ideana on löytää merkitys, joka on Raamatussa, ja tuoda se tulkinnan avulla ulos sieltä (exe - ulos) (MTE 2000, 671).
Eisegeesi taas on eksegeesin vastakohta, joka perustuu kreikkalaiseen sanaan "eisegesis", `viedä tai lukea sisään´. Eisegeesiä on omien tai muiden ennakkokäsitysten ja asenteiden vaikuttaminen kulloinkin tutkittavana olevan raamatunkohdan tai -jakson tulkintaan. (MTE 2000, 671).
Monet ryhmät haluavat perustella olemassaoloaan Raamatulla ja raamatullisuudellaan. Silloin usein on vaarana sortua raamatuntulkinnassa tarkoitushakuiseen tekstinmerkityksen ymmärtämiseen. Raamatuntutkimuksessa käytännössä kohdatut ongelmat ja niiden ratkaisut ovat ajan kuluessa vakiinnuttaneet prosessiin yhtenäiset periaatteet ja säännöt. Nämä auttavat raamatuntulkitsemisen pitämistä hallinnassa yhtenäisenä sekä takaa tulkintojen vertailukelpoisuuden. Tätä laadittua säännöstöä kutsutaan myös hermeneuttisiksi periaatteiksi.
DPCM = Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements.
MTE = Modernin teologian ensyclopedia.
Fee, Gordon D. ja Douglas Stuart. Kirjojen kirja, 1996
Kaiser, Walter C. ja Moises Silva. An Introduction to Biblical Hermeneutics. 1994
Zuck, Roy B. Basic Bible Interpretation, 1991
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)