Totuus on hillitöntä, muttei harhaa

    

(Kristitty 3/2009)


Martti heräili harhasta totuuteen keskiajan lopulla. Hänen kirkossaan synnit sovitettiin hokemalla Ave Maria -rukouksia. Varoja kirkko sai myymällä edullisia aneita. Niillä sai kätevästi lyhennettyä omaa - tai vaikkapa jo kuolleiden sukulaisten - aikaa kivuliaassa kiirastulessa. Martti tuomitsi anekaupan epäraamatullisena humpuukina. Kirkon mielestä hän lisäsi seurakuntalaisten turvattomuuden tunnetta. Marttia ei kiinnostanut harhaan perustuva turvallisuus, vaan armo ja totuus. Kirkko julisti Martin pannaan. Ave Mariat ja anekauppa eivät loppuneet. Sehän olisi ollut aivan hillitöntä.


Juha autteli aikanaan eräässä lakihenkisessä ortodoksijuutalaisessa koulutuskeskuksessa Israelissa. Pakana kun oli, hän joutui sapattina ahkerasti painelemaan valojen ym. sähkölaitteiden virtakatkaisimia, koska se oli oikeaoppisille kiellettyä. Juha sai kyllä käynnistää auton sapattina omia reissujaan varten, kunhan muisti siirtää sen edellisenä iltana koulun aidan ulkopuolelle. Oikeaoppinen Moshe repi vessapaperitkin valmiiksi ennen sapatin alkua, ettei käyttäisi rentoutumiseen ja jumalanpalvelukseen varattua lepopäivää työhön. Sehän olisi ollut aivan hillitöntä.


Hilja kuuluu yhä erääseen herätysliikkeeseen. Hän on pitkän elämänsä varrella silloin tällöin hyväksynyt uusia hengellisiä käytöstapoja. Toisaalta Hilja on iän myötä "unohtanutkin" osan vanhemmista säännöistä. Hilja tietää, että ainakin joskus kiellettyjä ovat olleet teatteri, tanssi, elokuvat ja televisio. Hilja kyllä muistaa, ettei polkkatukassa, permanentissa, meikattuna ja korvakoruissa saati sitten housuissa esiinnytä seurakunnassa. Jo edesmennyt Toivokaan ei ymmärtänyt heidän poikansa Pentin pitkää tukkaa, farmareita, sähkökitaraa ja rumpujen paukutusta. Toivo itse kieltäytyi niin pelikorteista, kaikesta alkoholinkäytöstä, aseellisesta palveluksesta, vasemmistopuolueen jäsenyydestä kuin haitarinsoitosta. Sehän olisi ollut aivan hillitöntä.


Totuus unohtuu ja jää toissijaiseksi, kun eri aikoina elävien ihmisten tavat siirretään seuraaville sukupolville ja kirjataan hengellisiksi säännöiksi. Uskonelämä muuttuu monimutkaiseksi sääntöviidakoksi ja harhautuu yksinkertaisesta perustotuudesta. Totuudeksi niin Martin kuin Hiljan tapauksissa riittää Kristuksen sovituskuolemaan turvaaminen ja hänen sanansa, joissa kaikki lait ja hengelliset säännöt täyttyvät: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Sehän olisi aivan hillitöntä, muttei harhaa.

Vapautuksen teologia ja lähetystyö

Teologian lisäksi ajan virtaukset vaikuttavat kristillisten liikkeiden lähetystyön painotukseen ja toteutukseen. 1960-luvulta alkaen yhteiskunnallinen aktivismi keskitti myös kristittyjen huomion sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja poliittiseen sortoon. Jumalan ajateltiin katkaisevan synnin orjuuden lisäksi maallisen sorron kahleet, olihan kristinuskon ydinsanoma vapautus. Suuntausta alettiin nimittää vapautuksen teologiaksi.

Vapautuksen teologian pääteoksena pidetään Norman Gottwaldin teosta "The Tribes of Yahweh" (1979), joka on saanut runsaasti vaikutteita marxilaisuudesta. Vapautuksen teologian kolme päähaaraa ovat Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia, mustateologia ja feministiteologia. Vapautuksen teologia on teologisten tiedekuntien sijasta syntynyt sorrettujen kansanryhmien parissa keskittyen ympäristön muutokseen, sorrosta vapautumiseen.

Toiminnan teologia

Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia keskittyy sosiaalisten luokkaerojen kaventamiseen. 1980-luvun puolivälissä kardinaali Ratzinger, nykyinen paavi Benedictus XVI, tuomitsi Vatikaanin edustajana maanosan teologien marxilaiset painotukset. Mustien vapautuksen teologia puolestaan on huolestunut rotuun perustuvasta syrjinnästä, erityisen otollista maaperää sille on Etelä-Afrikka. Euroopassa tutuin vapautuksen teologian muoto liittyy feminismiin. Sen edustajat ovat huolissaan naisten eriarvoisuudesta niin seura- kuin yhteiskunnassa.

Vapautuksen teologia ajattelee kristillisen lähetystyön olevan osa vapautumisen käytännön toimia. Kirkon toivotaan muuttavan yhteiskuntaa jo nyt Jumalan valtakunnan kaltaiseksi. Päämäärä on niin arvokas, että jopa sotilaallinen toiminta sen saavuttamiseksi on hyväksyttävää. Esimerkiksi sandinistisissiliikkeen syrjäytettyä Nicaraguan diktaattori Somozan sen upseeristossa oli runsaasti vapautuksen teologian omaksuneita pappeja.

Esikuvat Raamatusta

Vapautuksen teologiassa kristityn tehtävänä on toteuttaa vapaus, johon ”Kristus on meidät vapauttanut”. Jeesuksen ohjelmajulistus (Luuk. 4:16-19) tulkitaan kirjaimellisesti yhteiskunnalliseksi, ei vain hengelliseksi, esimerkiksi synneistä vapauttamiseksi. Kristityn, joka ei itse kärsi, tulee auttaa kärsiviä ja ryhtyä käytännön toimiin sorrettujen puolesta.

Jumalan ajatellaan asioihin puuttuessaan käyttävän usein yhtä koskettamaansa henkilöä. Tällaisia yksilöitä ovat olleet esimerkiksi mustien oikeuksien esitaistelijat pastori Martin Luther King ja piispa Desmond Tutu. Lähetyskentillä jopa lähetystyöntekijä saatetaan kokea vapauttavaksi johtajaksi.

Vapautuksen teologit pitävät Moosesta ensimmäisenä lähetyssaarnaajana ja esikuvana seuraajilleen. Mooses kärsi nähdessään sorretun kansan. Hän tiesi olevansa Jumalan kutsuma ja ryhtyi käytännön toimiin kohdaten rohkeasti sortajat. Mooses osoitti ihmeillä Jumalan voiman ja johti kansansa lopulta palvelemaan Jumalaa vapaasti.

Helluntailaisuus vapauttaa vain synneistä?

Helluntailaista lähetystyötä arvostellaan usein sosiaalisen näkökulman puutteesta. Sen korvaa julistustyö, joka on Peter Kuzmicin ja Gordon Feen mukaan helluntailiikkeen eskatologisen ajattelun seurausta. Usko Jeesuksen pikaiseen toiseen tulemukseen synnyttää kiireen julistaa evankeliumia, vapautusta synneistä. Sorron ja köyhyyden poistaa helluntailaisten puolesta pian ilmestyvä Jumalan Valtakunta.

Helluntailainen lähetystyö suosii yhteiskunnallisten tekojen sijasta myös ihmetekoja. Teemana on "Christ rules where the Spirit moves", eli ”Kristus hallitsee siellä missä Henki liikkuu” (Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements, 524-). Viime aikoina kuitenkin myös Suomen helluntailiikkeessä on käyty enenevässä määrin keskustelua ja esitetty huolta siitä, että paavalilainen julistuspainotteinen lähetysteologia olisi väistymässä sosiaalisen vapautuksen teologian tieltä.

Tehkää tämä minun muistokseni - ehtoollisesta

Julkaistu: Ristin Voitto 15.11.2006 ja Rauhan sanomia 1/2007

"Herätys- ja kirkon uudistusliikkeiden käsitykset ehtoollisen luonteesta näyttävät ajan myötä muuttuvan muistoateriasta mysteerin suuntaan."

Ehtoollisen luonne on aina herättänyt keskustelua. Ehtoollisnäkemykseen vaikuttaa se, onko tarkastelun kohteena traditio vai alkuseurakunnan käytäntö.

Ehtoollinen pohjautuu pääsiäisateriaan, jonka Jeesus vietti opetuslastensa kanssa kuolemaansa edeltävänä iltana. Nimitys juontuu aterian myöhäisestä ajankohdasta, illasta eli ehtoosta. Ehtoollista pidetään yleisesti Kristuksen asettama osana jumalanpalvelusta.

Jumala sääti pääsiäisen juutalaisille ikuiseksi muistopäiväksi (i). Juutalaiset viettävät yhä pääsiäistä Egyptistä vapautumisen ja erämaavaelluksen muistojuhlana. Pääsiäisaterian aineksista Uusi testamentti painottaa karitsan, happamattoman leivän ja viinin symboliikkaa, vaikka muistoateriaan kuului niiden lisäksi karvaita yrttejä.

Jeesus sääti ehtoollisen muistuttamaan opetuslapsiaan kuolemastaan sanoilla ”Tehkää tämä minun muistokseni”(ii). Vanhassa liitossa teurastetun karitsan veri oli esikuva uuden liiton Karitsan, Jeesuksen ristillä vuodattamalle verelle. Jeesuksen opetuslastensa kanssa viettämää ehtoollista pidetään usein uuden liiton solmimisajankohtana. Seurakunnan alkuvaiheissa kerran vuodessa vietetyn pääsiäismuistoaterian korvasivat pian usein vietetyt ehtoolliset.

Ehtoollisella useita luonteita

Ehtoollisen luonteesta on käyty paljon keskusteluja, jotka ovat johtaneet jopa kirkkoa jakaneisiin kiistoihin. Käsitykset ehtoollisen luonteesta alkoivat eriytyä ajan myötä toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä ja ehtoollisenvietto muuttui muistoateriasta yhä enemmän seremonialliseksi messuksi.

Ehtoollisen luonnetta on kirkkohistorian eri vaiheissa painotettu niin muisto-, yhteys- ja kiitosateriana kuin joko täydellisenä tai osittaisena Kristuksen läsnäolon mysteerinä. Alkuseurakunta vietti ehtoollista Jeesuksen sanojen mukaisesti nimenomaan muistona, johon liittyi itämaiseen tapaan rauhan ja yhteyden merkkinä oleva ateria.

Ehtoollinen muistoateriana

Ehtoollisen ajatellaan kuvaavan symbolisesti Vanhan testamentin perinteiden pohjalta Kristuksen kuolemaa. Ehtoollinen muistuttaa sovitusuhrista ja verestä. Sen aikana osallistujan on hyvä Jeesuksen ohjeen mukaisesti muistella hänen kuolemaansa ja myöntää, että ristintyö oli tarpeen myös osallistujan syntien sovitukseksi.

Ehtoollinen muistuttaa yksilöitä ja seurakuntakansaa siitä, että uskovien synnit on annettu anteeksi, kuolema voitettu ja ylösnousemus odottaa. Vertauskuvallinen muistoateria on aina ollut herätysliikkeissä yleinen näkemys ehtoollisesta. Esimerkiksi herättäjinä tunnetut Zwingli ja Calvin uskoivat leivän ja viinin vain kuvaavan Kristuksen ruumista ja verta.

Ehtoollinen yhteysateriana

Ehtoollista kutsutaan lännessä usein kommuunioksi, joka viittaa yhteyteen. Ehtoollisen nauttiminen merkitsee Jeesuksen omien sanojen mukaan Hänessä pysymistä (iii). Samoin kuin Kristus oli isäntänä läsnä alkuperäisellä ehtoollisella, hänen ajatellaan isännöivän näkymättömänä nykyehtoollisiakin. Jumala hyödynsi Vanhan testamentin aikaista rauhan ja yhteyden symbolia ja siirsi sen kuvaamaan ristin tuomaa sovintoa.

Ehtoollinen edustaa myös kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Kristittyjen yhteys on seurakuntien varsin yleisesti hyväksymä ehtoollisen merkitys. Jeesuksenkin puheissa painottui usein opetuslasten keskinäinen rakkaus. Länsimaisessa humanistisessa ympäristössä ihmisten välinen yhteys kuitenkin helposti korostuu ja yhteys Jumalaan jää sivuseikaksi.

Ehtoollinen kiitosateriana

Ehtoollista kutsutaan vanhoissa kirkoissa usein eukaristiaksi, joka tarkoittaa kiitosta ja viittaa kiitollisuuteen Jumalalle. Tämä korostuu esimerkiksi ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa, jossa ehtoollinen käsitetään kiitosuhrina. Ehtoollinen kuvaa myös pelastettujen lopullista voitonjuhlaa, Ilmestyskirjan mainitsemaa Karitsan hääateriaa.

Kiitollisuus pelastuksesta on perusteltua ja muistuttaa sovitustyön iloisesta puolesta, ylösnousemuksesta. Kirkkoisä Justinus Marttyyrin mukaan toisen vuosisadan puoliväliin asti ehtoolliset olivat usein riemukkaita tilaisuuksia (iv). Kiitosaterialla oli muisto- ja yhteysaterian kaltainen jostakin muistuttava luonne.

Ehtoollinen mysteerinä

Mysteerillä tarkoitetaan ehtoollisen yhteydessä käsittämätöntä, salaiseksi jäävää osuutta, jolla Kristus on läsnä ehtoollistilanteessa ja -aineissa. Kristillisen ajanlaskun alkuvaiheissa kirkon johtajat selittivät ehtoollisen vertauskuvalliseksi muistoateriaksi, mutta 300-luvulta eteenpäin alkoi esiintyä tulkintoja, joiden mukaan leipä ja viini muuttuvatkin todelliseksi Kristuksen lihaksi ja vereksi.

Tätä oppia tukee myös Jeesuksen leivänmurron yhteydessä lausumien sanojen ”Tämä on minun ruumiini” kirjaimellinen tulkinta (ii). Leivän ja viinin mahdollisuutta muuttua oikeaksi Jeesuksen lihaksi ja vereksi tuettiin myös Johanneksen kertomalla ihmeellä (v), jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Erityisesti katolisessa kirkossa on 800-luvulta eteenpäin opetettu tätä ajatusta tukevaa transsubstantiaatio-oppia.

Aika muuttaa käsityksiä

Muistoateriaa myöhäisempää mysteerioppia on Suomessa esiintynyt katolilaisesta täysmysteeristä poikkeava luterilaispohjainen osittainen mysteeri. Lutherin ajatusten mukaan leipä ja viini eivät oikeasti muutu lihaksi ja vereksi, vaan Kristus on jollain selittämättömällä tavalla ”läsnä” ehtoollisaineissa ja niiden ”kanssa tai alla”(vi). Tämän konsubstantiaatio-opin muunnelmia kuuluu myös vanhenevien herätysliikkeiden, kuten helluntaiherätyksen, tuoreissa kannanotoissa.

Ehtoollisen luonteesta käytyä keskustelua ja sen historiaa seuratessa voi todeta, että aika muuttaa ehtoollisnäkemystä kahdella tapaa. Ensiksi, mitä pidemmälle kirkkohistoria eteni, sitä kauemmaksi muistoateriasta edettiin mysteerien suuntaan. Toiseksi, myös herätys- ja kirkon uudistusliikkeiden käsitykset ehtoollisen luonteesta näyttävät ajan myötä muuttuvan muistoateriasta mysteerin suuntaan.

Tämä kehitys saattaa liittyä siihen, että herätysten keulahahmot ja kirkon uudistajat ovat herätyksensä alkuvaiheissa innostuneet Raamatun teksteistä ja niiden alkuperäisestä tarkoituksesta. Herätyskokemuksen laantuessa myös Raamatun ulkopuoliset teologiset tekstit - esimerkiksi ehtoollisesta kirjoitetut - alkavat kiinnostaa.

(i)                  2. Moos. 12:14.

(ii)                Luuk. 22:19-20

(iii)               Joh. 6:54

(iv)              Ruokanen, 132.

(v)                Joh. 2:9

(vi)              Kuosmanen, 137

Kirjallisuutta:

Kuosmanen, Juhani. Raamatun opetuksia. RV-kirjat, 1994.

McGrath, Alister E. Kristillisen uskon perusteet. Kirjapaja, 1996.

Menzies,Robert ja Stanley Horton. Bible Doctrines. A Pentecostal Perspective. Logion Press, 1994.

Ruokanen, Miikka. Kristinuskon ydinkohdat. WSOY, 1990

Santala, Risto. Kristinuskon juuret II. Raamattu- ja evankeliumipalvelu, 1985.

Raamattu on kaikkien aikojen menestyskirja

(Ristin Voitto 11.4.2007)

”Raamattua voi lukea oikein vain kirjallisuutena ja sen osia vain eri kirjallisuuden lajeina”, C.S. Lewis 

Raamatulle on alusta loppuun asti luonteenomaista kirjallisuuden lajien vaihtelevuus. Raamatun taidokas ja monimuotoinen kirjallinen kerronta takaa tunteita ja ahaa-elämyksiä, jotka kiinnostavat lukijoita kaikkina aikoina ja auttavat sitoutumaan kirjan sisältöön.

Raamatun 66 kirjalla on nelisenkymmentä eri tyylien taiturimaista kirjoittajaa, joiden työstä lukijat yhä nauttivat. Raamatun päätoimittaja Jumala hyödynsi kirjoittajien henkilökohtaiset lahjat ja panokset koostaen erityylisistä teksteistä vuosituhansien varrella yhtenäisen paketin. Kirjoittajat tekivät luovan työnsä ottaen vapaasti kantaa aikansa oloihin, käyttäen itselleen mieluista kirjallisen ilmaisun muotoa ja siirtäen muutenkin persoonansa teksteihin. Raamatun kirjoittivat muun muassa lahjakkaat runoilijat, lauluntekijät, historioitsijat ja kertojat.

Yhteistä kirjoittajien teksteille on kokemuksen syvä rintaääni. Kirjat täyttyvät arkielämän ja siitä tuttujen tapahtumapaikkojen, kuten koti- ja torielämän kuvauksista. Kirjoittajat havainnollistavat mestarillisesti tuttujen asioiden avulla abstrakteja asioita, kuten kedon kukkien kautta Jumalan huolenpitoa (1). Kirjoittajien tarkoitus ei ollut kirjoittaa salaperäistä tekstiä vaan auttaa lukijaa ymmärtämään tekstin tarkoitus. Kirjan menestys kertoo heidän onnistuneen.

Raamatun kirjoittajien taidot ja kirjojen laadukkuus kirjallisuuden lajien moninaisuudesta huolimatta tekevät lukijaan vaikutuksen. Raamattu huomioi kirjoittajien erilaisista taustoista johtuen kattavasti elämän eri näkökulmia ja olosuhteita. Sen ajaton suosio kertoo tekstien sopivan kaikkina aikoina kaikille ihmisryhmille.

Raamatun menestyksen tekijät

Raamattu on alkuperältään ainutlaatuinen teos, mutta silti vain kirja, johon voi soveltaa kirjallisuudelle yleisiä tulkintatapoja. Raamatun tulkinnan tavoitteeksi on noussut tutkia, mitä teksti tarkoittaa. Tässä tosiasiatiedon kalastelussa unohtuu se, että tapa, jolla Raamatussa asiat kerrotaan, on yhtä harkittu kuin itse tekstin tarkoitus. Raamatun taiteellinen tapa esittää asiat auttaa lukijaa omaksumaan sisällön järjen lisäksi tunteen tasolla.  

Raamatun ”loppu hyvin, kaikki hyvin” -juoni taannee Raamatun aseman jatkossakin kirjallisuushistorian menestyneimpänä teoksena. Kirjan tapahtumat alkavat kaaoksesta, jossa syvyyksien yllä leijailee vähitellen tunnettua maailmanjärjestystä luova Henki. Raamattu päättyy uuteen maailmanjärjestykseen, josta ovat poissa kaaosta aiheuttaneet pahat voimat. Tuleva on täynnä rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja kauneutta.

Raamatun menestyksen selittää myös se, että sen kirjoittajat eivät tyydy vain tarkkaan oman aikansa tallentamiseen, vaan valottavat aikaa ennen ihmisen kirjoitettua historiaa ja vielä kirjoittamatonta tulevaisuutta. Molemmat ovat kysymyksiä, jotka kiehtovat ihmismieltä. Kirjoittajat hyödyntävät tehokkaasti lukijan ymmärtämää syy-seuraussuhdetta; Raamatun tapahtumat selittyvät menneellä samalla kun tapahtumat selittävät tulevaa.

Kirjallisuuden lajien tulkinta

Raamatun kirjoista merkittävä osa edustaa taiteellisia, kauneutta tavoittelevia kirjallisuuden lajeja, jotka asiatyylisestä tekstistä poiketen vaativat tulkintaa. Esimerkiksi Raamatun runollisten tekstijaksojen, kuten Psalmien kirjaimellinen tulkinta johtaisi vakaviin väärinkäsityksiin niin luonnosta kuin sen Luojasta. Runous on muiden tunteisiin ja mielikuviin vetoavien kirjallisuuden lajien tavoin turvallista tulkita vertauskuvallisesti.

Kaunokirjallisuus eli proosa ilmaisee tarkoituksensa usein epäsuorasti, kuten lähimmäisen rakkaudesta kertova vertaus laupiaasta samarialaisesta verrattuna selkeään käskyyn ”rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Taiteellisen ilmaisun tarkoituksena onkin voimistaa sanoman muistettavuutta, perillemenoa sekä yksinkertaisesti tuottaa iloa, mielihyvää ja nautintoa. Tämän puolen runsaus tarjoilu on mitä ilmeisimmin eräs Raamatun suosion salaisuuksista.

Kirjallisuuden lajeilla sama tavoite

Raamatun lukunautintoa lisää myös sen sisältämien eri kirjojen hyödyntämät teksti- ja kerrontatyylit. Lukijat löytävät niistä helposti erilaisiin tunnetiloihin, mieltymyksiin ja tarkoituksiin soveltuvia tekstejä. Esimerkiksi Psalmeista löytyy runoutta niin suruun kuin iloon, kertomuksiin mieltyneille sopivat sekä historialliset että elämäkerralliset kirjat ja opetustarkoituksiin soveltuvat mainiosti Paavalin kirjeet.

Raamatun on tarkoitus selittää ja välittää uskonnollisia, eettisiä ja moraalisia periaatteita. Tämän takia sisältöä ja sen kääreenä toimivia kerrontatyylejä ei voi irrottaa toisistaan. Jumala ja hänen valitsemansa kirjoittajat pyrkivät eri kirjallisin keinoin samaan lopputulokseen; auttamaan ihmisiä ymmärtämään sekä Jumalaa että hänen tahtoaan. Erilaisista kirjallisuuden lajeista huolimatta useimmiten kirjojen päähenkilö on - tai päähenkilöiden esittäjien taustalla toimii – Jumala. Esimerkiksi Paavali keskittyy kirjeissään Kristukseen, ja Mooses ajaa Jumalan asiaa kansan keskellä.

Raamattu keskittyy muutamaan perusaiheeseen, vaikka lukijan ensivaikutelmana saattaa olla aiheiden hajanaisuus. Kirjojen juoni ja päähenkilöiden ongelmat pysyvät kirjoissa samoina. Ihmisen ongelmat eivät niinkään liity materiaan, sillä se on Jumalan luomaa ja hyväksi julistamaa (2), vaan yksilön tai yhteisöjen tekemiin valintoihin. Pääosanesittäjien menestys tai tappio riippuu valintojensa suhteesta Jumalan tahtoon. Olosuhteita, jossa päätös tehdään, ei voi valita, mutta päätös on itse valittavissa. Valinnoilla on Raamatussa sekä lyhyt- että kauaskantoisia seurauksia, kuten kertomus Aadamista ja Eevasta Raamatun alkulehdillä osoittaa.

Kirjallisuuden lajeista yhtenäiseksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi

Kirjallisuuden lajien moninaisuudesta huolimatta Raamattu on kirjallisesti yhtenäinen teos. Se on kokonaisuudessaan yhtenäinen kertomus, joka sisältää tapahtumien alun, keskiosan ja lopetuksen. Kertomuksen taustan muodostaa syntiinlankeemus, käännekohta on Kristuksen voitto Golgatalla. Kertomus loppuu Kristuksen voiton seurausten tarkasteluun. Yhtenäisyyttä lisää myös kaikissa teksteissä näkyvä hyvän ja pahan välinen taistelu, samoin kuin ihmisen valintojen nostaminen ratkaisevaksi. Viimeinen silaus yhtenäisyydelle on kaikille kirjoille yhteinen päähenkilö: hän on joko suoraan tai välikäsien kautta Jumala.

Raamatun kirjoituttaja Jumala ja hänen käyttämänsä inhimilliset kirjoittajat halusivat välittää viestin ihmisille kirjoitetun tekstin – kirjallisuuden – kautta. Raamatussakin alkuperäisen tarkoituksen lisäksi on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä teksteihin valittu esitystapa haluaa kertoa lukijoille. Kirjoittajan valitsema kirjallisuuden laji on kuin lahjan käärepaperi, joka jo etukäteen vihjaa vastaanottajalleen paketin sisällöstä.

1) Matt. 6:28-30

2) 1. Ms. 1:31

Luettavaa:

Fee, Gordon D. ja Stuart. Kirjojen kirja: avaimia Raamatun tulkintaan. Perussanoma, 1996.

Ryken, Leland. Kuinka lukea Raamattua kirjallisuutena. Aika oy, 2001.

Ryken, Leland. Words of Delight: A literary introduction to the Bible. Baker publishing house, 1992.

Sanan kätkettyjä aarteita? Allegorista raamatuntulkintaa...

”Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa.”

”Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa.”

Ymmärrä allegorisen raamatuntulkinnan periaatteet -

Kirjoitusten kätketyt rikkaudet

Juha Partanen (Ristin Voitto 14/2011)

Parhaimmillaan tekstin vertauskuvallinen tulkitseminen elävöittää hartauselämää; pahimmillaan kyse on mielikuvituksen tuotoksista, jotka ainoastaan vaikeuttavat tekstin todellisen merkityksen ymmärtämistä.

Allegoria tarkoittaa asian esittämistä vertauksen tai vertauksenomaisen asian avulla. Monille tuttu allegoria on George Orwellin kirjassaan Eläinten vallankumous esittämä kuvaus Venäjän muuttumisesta Neuvostoliitoksi. Allegoria on siis kirjallinen tehokeino, jota kirjoittaja tietoisesti käyttää sanomansa välittämiseksi. Kirjoittajan tarkoittaman allegorian tunnistaminen on osa tekstin oikeaa ymmärtämistä.

Raamatun kohdalla allegorisella tulkinnalla tarkoitetaan jonkin Raamatun jakson tai jakeen selittämistä vertauskuvaksi. Tällöin tekstin tulkitaan kertovan jostakin muusta asiasta kuin mistä sen kirjaimellinen merkitys selvästi antaa olettaa. Hyvä esimerkki tästä löytyy 1. Korinttilaiskirjeestä, jossa Paavali käyttää Mooseksen lain käskyä ”Älä sido puivan härän suuta”  perustellessaan apostolien oikeutta saada elantonsa seurakunnilta.[i]

Allegorisoinniksi puolestaan kutsutaan tekstin väärää tulkintaa, jota Raamatun yhteydessä kutsutaan usein hengellistämiseksi. Tyypillisesti allegorisoinnin kohteena ovat Vanhan testamentin tekstit, ja niistä löydetään opetukseksi jokin kirjoittajan tarkoitukselle täysin vieras asia. Allegorisen tekstin tulkinta ja tekstin allegorisointi täytyykin erottaa selvästi toisistaan.

Salonkikelpoisuutta etsimässä

Jeesuksen ja apostolien tuntema Raamattu oli Vanha testamentti. Kristinuskon levitessä hellenistisen kulttuurin keskelle Vanhasta testamentista tuli kuitenkin nopeasti painolasti. Sen tekstit näyttivät yllyttävän raakuuksiin, suvaitsevan moraalittomuutta ja saattavan Jumalan epäedulliseen valoon ympäröivän kulttuurin käsityksiin verrattaessa.

Tässä tilanteessa varhaiset kirkkoisät puolustivat Vanhaa testamenttia tulkitsemalla sen tekstit allegorioiksi. Tämä kuulosti hyvältä hellenistisessä ajattelumaailmassa, jossa silminnähtävän ja piilotetun merkityksen ero oli viisauden polttoainetta.

Aleksandrialaisella juutalaisella filosofilla Filonilla (n. 20 eKr.–n. 50 jKr.) oli vahva vaikutus kristilliseen allegorisointiin. Hän ajatteli, että Raamatun eli kristittyjen Vanhan testamentin tekstien kirjaimellinen tulkinta kertoo vielä lapsenkengissä olevasta hengellisestä ymmärryksestä. Filonin mukaan esimerkiksi ilmestysmajan seitsenhaarainen kynttilänjalka tarkoitti seitsemää tunnettua planeettaa.

Aleksandriasta muodostui vähitellen kristillisen allegorisoinnin keskus. Koulukunnan tunnetuimpia edustajia ovat Filonilta vaikutteita perineet Origenes (n. 185–254) ja Klemens Aleksandrialainen (n. 150–n. 215). Klemens esimerkiksi tulkitsi Mooseksen laintaulujen viittaavan universumiin. Abrahamin vaimoista Saara puolestaan tarkoitti jumalallista viisautta ja Hagar pakanafilosofiaa.

Myöhemmin kirkkoisä Augustinus (354–430) jakoi tekstin merkityksen neljään tasoon: kirjaimelliseen, allegoriseen, moraaliseen ja eskatologiseen eli tulevaa kuvaavaan. Esimerkiksi Raamatussa mainittu Jerusalem tarkoittaa hänen mukaansa paitsi historiallista Jerusalemia, myös Kristuksen seurakuntaa ja ihmisen sielua sekä taivaallista Jerusalemia. Augustinuksen vaikutuksesta allegorisoinnista tuli kirkon raamatuntulkinnan kivijalka lähes vuosituhanneksi.

Antiokialaiset korostivat kirjaimellista sisältöä

Allegorinen tulkinta jätti syviin varjoihinsa kilpailevan antiokialaisen koulukunnan. Antiokialainen koulu edusti tekstin kirjaimellista tulkintaa, jossa apukeinoja olivat normaalit kielen säännöt ja historialliset tosiasiat. Antiokialaiset kritisoivat allegorisoijia siitä, että Vanhan testamentin kertomusten historiallinen totuudellisuus unohtui, kun kaikki tulkittiin vertauskuviksi

Antiokialainen tulkintatapa koki rajun nousun uskonpuhdistuksen yhteydessä. Muun muassa Martti Luther vertasi kirjaimelliseksi tarkoitettujen tekstien hengellistämistä kuonaan ja poisheitettäviin ryysyihin. Vaikka allegorisoinnilla on harjoittajansa nykyisten protestanttisten ja evankelisten kristittyjen parissa, voidaan antiokialaista tulkintatapaa pitää niiden keskuudessa edelleenkin vallitsevana.

Tekstityyppi ratkaisee

Milloin allegorisen tulkinnan tekeminen on sitten oikein ja milloin kyse on tekstin väärästä hengellistämisestä.

Yksinkertainen pääsääntö on, että allegorisen tekstijakson tulkinta allegoriana on aina oikein ja Raamatun kirjaimellisten tekstien allegorinen tulkinta aina väärin. Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa. Pisimpiä allegorioita sisältävät profeettojen kirjat ja Ilmestyskirja. Usein tällaisen jakson kirjaimellinen tulkinta ei ole edes mahdollista

Yleensä tekstin kirjoitustyyli tai kirjoittaja antavat myös selvän vihjeen allegorian käytöstä. Myös yksittäiset lauseet sisältävät allegorioita, jotka on helppo tulkita oikein asiayhteyden pohjalta. Esimerkiksi Danielin kirjassa kirjoittaja selvästi paljastaa kuvaamiensa eläinten tarkoittavan valtakuntia.[ii]

Kirjaimelliseksi tarkoitettuja tekstityyppejä ovat muun muassa Raamatun kertomukset. Vanha testamentti on pääosiltaan historiallista kertomusta, Uusi testamentti puolestaan historiallista elämänkertaa tai opillisia kirjeitä. Esimerkiksi evankeliumeissa kerrotun ruokkimisihmeen viittä leipää ja kahta kalaa on väärin tulkita kuvaavan muuta kuin leipiä ja kaloja.[iii]

Aina allegoriseksi tarkoitetun jakson erottaminen ei ole helppoa, ja esimerkiksi alussa mainittu Paavalin tapa soveltaa härkien ruokkimista koskevaa käskyä on yllä esitetyn pääsäännön valossa vähintäänkin rajatapaus.

Ylitulkinnan vaarat

Toisinaan myös kirjaimellisesti tulkittaviksi tarkoitetuista teksteistä on mahdollista löytää hartauselämää elävöittäviä vertauskuvia, ja monia hengellisiä periaatteita voi nasevasti havainnollistaa esimerkiksi Vanhan testamentin historiallisista kertomuksista poimituilla allegorioilla.

Samalla on kuitenkin tiedostettava, että tällaiseen tekstien hengellistämiseen liittyy myös vaaransa. Allegorisoinnissa tulkitsijan kekseliäisyys ja mielikuvitus ylittävät helposti tekstin selkeän ja historiallisen merkityksen. Saarnan yhteydessä innoittava selitys saattaa herättää kuulijoiden kiinnostusta, mutta samalla se voi yllyttää näitä etsimään uusia ja ennenkuulumattomia tulkintoja myös muihin tuttuihin jakeisiin. Yhteisön kannalta vaarana on myös Raamatun selittämisen keskittyminen kekseliäimmille, koska heidän tulkintansa koetaan elävimmiksi ja hengellisimmiksi.

Voikin kysyä, että kuinka tarpeellista Kirjoitusten allegorisointi on. Jumala ei tarkoittanut Pyhän Hengen inspiroimaa Raamattua koodikieliseksi sanomaksi, jota vain kätkettyjä merkityksiä ja tasoja etsivät kykenevät tulkitsemaan, vaan kaikkien kristittyjen ymmärrettäväksi. Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa sen sijaan, että yrittäisi tekstin pohjalta keksiä omia tai uusia kertomuksia.

Viitteet:

1) 5. Moos. 25:4; 1. Kor. 9:9. 2) Dan. 7. luku. 3) esim. Luuk. 9:12–17.

Kirjallisuus:

Bray, Gerald: Biblical Interpretation Past and Present. InterVarsityPress. 1996.

Dockery, David S.: Biblical Interpretation Then and Now. Baker Book House. 1992.

Grant, Robert M.: A Short History of the Interpretation of the Bible. Fortress Press. 1984.

Stein, Robert H.: Hermeneutiikan pelisäännöt – ohjeita Raamatun tulkintaan. Aikamedia. 2004.

Petoja ja merkkejä -kirjan puffi Ristin Voitto -lehdessä

”Ilmestyskirja liittyi lähinnä ohjusten lentoratojen arviointiin.” Juha Partasen pelonsekainen suhde ilmestyskirjaan muuttui Raamatun tulkintaoppiin tutustumisen myötä.

 

”Lopunaikojen tulkinta on ollut helluntailaista äijäviihdettä”

Uuden sukupolven ilmestyskirja-insinööri

Lari Launonen

Nuorempana Juha Partanen ei uskaltanut lukea ilmestyskirjaa. Nyt häneltä on ilmestynyt jo kolmas aihetta käsittelevä kirja.

Kaksitoistavuotias Juha Partanen seisoo perheensä kerrostaloasunnon parvekkeella. Hän tähyilee taivaalle ja miettii kuinka monta vuotta tätä elämää olisi jäljellä. Korkeintaan 23 vuotta, hän ajattelee. Vuonna 2000 maailman luomisesta olisi opetusten mukaan kulunut kuusituhatta vuotta, ja tuhatvuotinen valtakunta alkaisi. Hän miettii, ehtiikö saamaan ajokorttia, autoa ja perhettä. Salaa hän toivoo, että Jeesuksen paluu hieman viivästyisi.

Nyt Juha Partasella, 46, on ajokortti, auto ja perhe. Loppu ei ole tullut, vaikka hän sitä monien kuulemiensa Ilmestyskirjaa käsittelevien saarnojen perusteella osasi odottaa. Ilmestyskirja ei ole kuitenkaan joutunut roskakoriin. Toukokuussa Partaselta ilmestyi jo kolmas aihetta käsittelevä kirja Petoja ja merkkejä (Aikamedia 2011).

Nuorempana Partanen ei edes uskaltanut lukea Ilmestyskirjaa.

– Sen perusteella, mitä kiertelevät saarnaajat siitä opettivat, ilmestyskirjan tarkoitus oli lähinnä auttaa ohjusten lentoratojen arvioinnissa.

Partanen muistaa lapsuudestaan erityisen hyvin seurakuntalaisten nähtäväksi levitetyt valtavat ilmestyskirjan havaintokartat, joita koristavat tankit ja ohjukset kertoivat lopun läheisyydestä. Hänen mukaansa Ilmestyskirjasta muodostui useille hänen sukupolvensa edustajille ennemmin ahdistava kuin rohkaiseva kirja.

– Ilmestyskirjan opetus on traumatisoinut monia. Moni on varmasti poistanut kirjan lukurutiineistaan ja ottanut tilalle vaikkapa Psalmit tai Korkea Veisun. Pieni osa ikäluokastani on Ilmestyskirjan kanssa sillä tavalla sinut, että yrittää yhä sijoitella tsunameita ja tuhkapilviä sen jakeiden väliin.

Uutiset eivät saa määrätä tulkintaa

Juha Partasen suhde ilmestyskirjaan muuttui, kun hän vuonna 1995 päätyi Iso Kirja –opiston raamatuntulkinnan kurssille. Sitä ennen hän ei ollut hankkinut pankkikorttiakaan pedon merkin pelossa.

– Luin kirjan ensimmäistä kertaa läpi yöllä, yksin opiston tyhjällä käytävällä, koska en halunnut häiritä kämppistäni. Yllätyin, kun kirja olikin pelottavan sijasta rohkaiseva: sen mukaan olin voittajan puolella.

Partasen mielestä on väärin korottaa median uutisotsikot kiinnostavammiksi kuin Jumalan Sanan ilmoitus. Huono raamatuntulkinta kumpuaa usein siitä, että ensin luetaan aamun lehti ja sitten pohditaan, mihin sen ilmoitus sijoittuu Raamatussa.

– Esimerkiksi Lähi-idän politiikan ja Ilmestyskirjan yhdistäminen on jopa synnyttänyt kristittyjen omaa Da Vinci -koodin tyyppistä ”salaisuudet paljastavaa” kirjallisuutta. Herätysliikkeessämme tällainen harrastus on ollut perinteisesti miesvaltaista, joten asian voisi rinnastaa ”äijäviihteeseen”.

Kirjoillaan Partanen haluaa tuoda tasapainoisen raamatuntulkinnan hedelmät suuren yleisön luettavaksi. Toisaalta rivihelluntailaista, jolle erilaisten ilmestyskirjan tulkintamallien periaatteet ovat tuntemattomia, tulkintojen kirjo saattaa hämmentää: kenen opetusta tässä nyt pitäisi uskoa?

– Itse luotan ihmisten omaan arviointikykyyn, joten rohkaisen kaikkia tutustumaan erilaisiin tulkintamalleihin. Ongelmana on se, että monet ihmiset tuntevat vain yhden tulkintamallin, ja tutustuvat tulkintaeroihin vain tuon mallin viitekehyksessä. Esimerkiksi Leo Mellerin ja Juhani Kuosmasen näkemyserot ovat ”myrsky vesilasissa” suhteessa laajempaan tulkintakirjoon.

Väärään rauhaan tuudittamista?

Erilaiset ajan merkit pitävät kristityt yhä varpaillaan. Japanissa järisee, amerikkalaisprofeetat antavat uusia päivämääriä Jeesuksen paluulle ja David Wilkersonin Näky -kirjan uusintapainos käy kaupaksi. Partanen ei kuitenkaan kehota tarkkailemaan taivasta tai uutisotsikoita.

– Pörssikriisit, sodat ja tsunamit eivät ole luotettavia lopun merkkejä. Näitä tapahtuu jokaisen sukupolven aikana. On hyvä muistaa, että esimerkiksi Rooman tuho 400-luvulla tai Toinen maailmansota ovat olleet meidän aikamme ”merkkejä” huomattavasti mullistavampia tapahtumia.

Tuudittaako Partanen meitä nyt ”väärään rauhaan”? Eikö enää pidä Jeesuksen kehotuksen mukaisesti valvoa?

- Valvominen Jeesuksen puheissa liittyy oman hengellisen tilan valvomiseen, harvoin jos koskaan lopun aikoihin.

KAINALO

Juha Partasen TOP 5 Ilmestyskirja-kirjaa

C. I. Scofield: ”Scofield’s Reference Bible” (1909)

Selityksiä sisältänyt Scofieldin Raamattu kohautti suurta yleisöä ja popularisoi dispensationalismina tunnetun tulkintamallin.

Vilho Hartonen: ”Mitä pian tapahtuu” (1950)

Aluksi myyntikieltoon julistettu kirja vakiinnutti asemansa ja määritteli helluntaiherätyksen Ilmestyskirjan tulkintaa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Hal Lindsey: ”Maa entinen suuri planeetta?” (1970):

Miljoonia myynyt klassista dispensationalismia sisältävä kirja, jossa maailman tapahtumat sijoitetaan Ilmestyskirjan sivuille Kolmatta maailmansotaa myöten. Kirjan ajatukset ovat siirtyneet uusille sukupolville ”Viimeisten päivien vaellus” -kirjasarjan kautta.

Osmo Haavisto: ”Mitä Johannes näki?” (1995)

Ensimmäinen helluntaiherätyksen Ilmestyskirjan perustulkinnoista poikkeava kirja. Silloinen Ristin Voiton päätoimittaja totesi kirjasta, ettei omatunnon syistä voi suositella sen lukemista.

Raamatun Ilmestyskirja (n. 90-95 jKr.)

Kaikkien selitysteosten äiti, jonka sanoma on oikea ja sisältö virheetön. Tämän kirjan lukeminen on ehdoton perusvaatimus ennen yhteenkään aiheeseen liittyvään kirjaan tarttumista.