The advance of the gospel by Paul and the Holy Spirit

Experiencing the baptism in the Spirit is said to be for the witnessing task, for the proclamation about the kingdom of God through the power the experience brings along it. This essay focuses on how the Spirit is seen in Acts and in the life of Paul as the advancer. Why Paul then? Simply because he is in the Lucan literature the most powerful advancer of the gospel.


Paul’s experience of the Spirit

The passage of Acts 9:17 and further includes the Luke’s recording of Paul’s fillment with the Spirit. When Ananias visited at Paul in Antioch, one purpose of visit was that Paul would be filled with the Spirit. Right after that, Paul is told to start his witnessing, which is the other important consequence, besides tongues, connected to the baptism in the Spirit by Luke.

Paul himself says elsewhere that he speaks in tongues, but Luke is not mentions his tongues. Anyway, Luke’s usage of terms refers to the similar experience than earlier, and later, the others believers got. They spoke in tongues and prophesied, in a meaning to proclaim boldly the words of power.

Therefore, we suppose that Paul got the general gift of the power to witnessing, as a part of that prophetic ministry continuing from Jesus and disciples to the Church. Luke clearly connects the Spirit to the strong guidance incidents in the life of Paul, which immediately, or later, are revealed to have significance for the advance of the Gospel.


Activity of the Spirit in Paul missionary journeys

Stronstad has collected[1] charismatic experiences of Paul together. According him, Luke tells the filling experiences in Acts 9:17 and 13:9. The guidance from the Spirit was experienced in Acts 13:1-2; 16:6-7; 21:4,10-11. All the guidance experiences have connection to Paul’s missionary journeys.

In Acts 13 the Holy Spirit speaks clearly and initializes the activity on Paul’s first journey. After the obedience for the Spirit’s speak, Paul and Barnabas are told to be “proclaiming the word of God.” Surely, those apostles had a call to take a trip earlier, but they were waiting for the right moment.

In Acts 16:6-7 the Holy Spirit, or the spirit of Jesus, had an unusual task in our eyes on Paul’s second journey, it was hindering the proclaimation. But like the verse 10 says, the team as a whole understood that God has called them elsewhere than their human-plan was taking them. They were ought to conquer new areas soon.

In Acts 21:4 and 10-11, the friends of Paul and Agabus warned Paul not to go into Jerusalem. Luke tells that those “warners” talked in the Spirit, but Paul himself said: “compelled by the Spirit, I am going to Jerusalem, not knowing what will happen to me there… I consider my life worth nothing to me, if I only… complete the task the Lord Jesus has given me –the task of testifying to the gospel of God’s grace.

There is no common feature at the beginning of the journeys that could be considered as programmatic report. At the beginning of the first journey, the Spirit activated the departure. But, on the two later journeys, Paul experienced the lead of the Spirit during the trip. Paul and his team made own plans, but they were open for the guidance too. The activity of the Spirit decided and changed the direction.

Luke says concerning the later journeys that Paul and companions “strengthened the churches”, or “all the disciples.” This is common feature of those journeys. This together with the reported proclamation on the first trip could be a programmatic exposition. Those journeys took their place in a purpose to advance the proclamation indirectly or directly. We know that one task of the Spirit is strengthening, enabling the saints for the effective witnessing task.

Activity of the Spirit in advancing the gospel

The disciples received the power as Jesus promised. They also became witnesses. Their witnessing spread geographically as Jesus prophesied in the Spirit. Luke’s narrative implicitly tells that external force of the Spirit was necessary to start the expansion.

First, the disciples suspiciously listened the stories about non-Jews whom God has called. Secondly, they stayed Jerusalem-centered until the persecutions broke out. Thirdly, after the compulsory starting shot from Jerusalem they mostly stayed with the Jews in other cities. In every case above, later interpretations are noticing the work of the Spirit. It opens the cultural, spiritual, language or other bindings that are hindering the advance. Jesus transferred the prophetic ministry to disciples and further -to all.

In Acts, all are witnessing and getting the power are speaking in tongues. According Stronstad, important is that Luke hints by the usage of Greek term ten ecclesia that God’s nation was nomore Israel only, but the community (church) of Spirit filled and baptized believers (Acts 4.) The signs and wonders, as shaking of house in Acts 4:31 as well as phenomenas in the day of pentecost too, are references from the Old Testament. God has changed the tool for serving the mankind.

The nation of Prophets (or spokesmen) of God, as Moses in Numbers 11 hoped for, had born. The regeneration into the nation happened in the baptism with and by Spirit. The Spirit influenced to the inner life of individuals and community. Outer life was also created by and in the Spirit; all were witnessing boldly with the words of power in Acts.

The advance of gospel was now on the shoulders of new nation called Church, which was empowered by the Spirit. The Spirit was personally guiding the community of spokesmen as the individual prophets guided the nation in the Old Testament.


Activity of the Spirit in contemporary mission

The contemporary mission could learn something about Menzie’s thoughts. He concludes in his article on the supplemental readings (p.276,) that Luke maybe wrote to the church contemporary him. He gave guidance in the light of primitive church, which decades earlier existed. Menzie thinks that Luke tried to demonstrate for his contemporaries that activating and initializing of the Spirit was necessary for the missions.

Menzie supposes also that the church in Luke’s time maybe had emphasis of dunamis, the powerful works. Luke put the weight to the inspired speech, which dominated in the Old Testament. Stronstad supports Menzie’s thought by his general defining that the purpose of the Spirit was to help in a service of others, and God, by witnessing.

However, the contemporary church puts the weight on the activity of itself today. The work itself is important; it is the commandment of our Lord that is clear and easy enough to proceed. The Spirit is thought to support the work because it is the will of God, anyway. The Spirit is particularly needed in cases which the existence of God should be proved trough the miracles, dunamis. Otherwise, the Spirit is useful only in making the life of individual more pleasant.

What was normative, or at least necessary in Luke’s concern, should be that today also, more commonly. The Spirit should initialize our the deeds as well as to change our plans of work, as it changed Paul’s and made him more effective in advancing the gospel.The Spirit is not supporting just the pure practice. The effectiveness and spirit goes together. We need the continuing experience of the Spirit.

[1] Stronstad, R., The Charismatic theology of St. Luke, (Peabody, MA: Hendrickson, 1994), 66.

The letter of Julle to the readers of the Luke (NIV)

Luke: Are his writings in the New Testament didactical or historical?                                                                                        

Dear friends, although I was very eager to write to you about Bruce, Menzie and Stronstad we share, I felt I had to write and urge to contend for the unity that was once for all entrusted to the saints.

I appeal to you, brothers, in the name of our Lord  Jesus Christ, that all of you agree with one another so that there may be no divisions among you. My brothers, some of the books have informed me that there are quarrels among you. What I mean is this: One of you says, “I follow Paul”; another, “I follow Luke”, still another “I follow my Ratio.”

It is actually reported that there is confusion among you if the texts of Luke are useful for teaching, rebuking, correcting and training in righteousness, so that the man of God may be thoroughly equipped for every good work.

I give you this charge: Preach the word, like the texts of Luke are describing. And what more shall I say? I do not have room to tell you about John the Baptist, Peter the Denialer, Philip the Flyer, Stephen the Martyr or the cloud of witnesses, who through being filled with the Spirit conquered the kingdoms, administered gospel, and gained what was promised; Who shut the mouths of the possessed, and escaped the edge of the sword; whose weakness turn to was turned to strengh. Men received back their dead, raised to life again.

Therefore, since we are surrounded by such a great cloud of witnesses, let us throw off everything that hinders and the sin that so easily entangles, and let us run with perseverance the race marked out for us in the writings of Luke. Let us fix our eyes on Jesus, the author and perfecter of our faith as well as the writings of Luke through the same Spirit He promised.

Luke told you was what was written: Go into all the world and preach the good news to all creation. It happened. And these signs will accompany those who believe: In Jesus name they drive out the demons; they speak in tongues; they will place their hands on sick people, and they will get well. All that happened, as your Brother Mark told it will, in his writings.

Now about spiritual gifts brothers. There are several kinds of gifts, but the same Spirit. Now to each one the manifestation of the Spirit is given for the common good. To one is given the faith by the same spirit, to another miraculous power, to still another the speaking in different kind of tongues, as Brother Paul taught.

Follow the way of love and eagerly desire spiritual gifts, especially gift of prophecy. For anyone who speaks in a tongue does not speak to men but to God. He who speaks in a tongue edifies himself, but he who prophesies edifies the church. So the churches were strengthened in the faith and grew daily in number too, like Luke constantly sums up for you.

What, after all is Paul? And what is Luke? Only writers, through whom you came to know the Spirit –as the Lord has assigned to each his task. Do not you know that you yourselves are God’s temple and that God’s Spirit lives in you? Be holy for the Spirit is holy in you! You are sanctified and accepted as the temple of the Holy Spirit and of self-discipline to prepare God’s people for works of service, like Luke emphases, so that the body of Christ may be built up. Pray and you can filled with the Holy Spirit and speak the word of God boldly, like the united congregation at the beginning in Luke’s writing.

Now to another matter you were confused: it is good for man not to worry, for there is no distinction in the Lord for thoughts of Paul and Luke. There was no distinction between them when they concluded that God had called them to preach the gospel to gentiles (Acts 16:10), or when they were breaking of bread (Acts 20:7), or baptized gentiles with the water (Acts 16.15).

What comes to their pneumatology, we know that we all possess the knowledge. The man who speaks in tongues is known by Spirit. But not everyone knows this. Some people are still so accustomed to models of latter Christianity that they think speaking in tongues as having been model only for the early Christianity. But tongues do not bring us near to God; we are not be the content of the Holy Scriptures of Luke as equal of Paul. Submit yourselves for the Lord’s sake to every authoritative writing among men: whether to the historical narrative, as the didactic epistles. For it is God’s will that by doing that you should silence the ignorant talk of foolish men.

For the contemporary non-pentecostals scholars I say: You stiff-necked people, with uncircumcised hearts and ears. You are not like your fathers: you nowadays resist the Holy Spirit. And now you have silenced and extinguished Him. When you hear this, do not get furious and gnash your teeth at me, instead repent and be baptized in the Spirit.

You then, my brothers, be strong in the grace that is in Christ Jesus. And the things you have read me write in the presence of my fellow students entrust to the reliable lecturer who also is qualified to teach others. Remind the people to be subject to writers and authorities, to be obedient, to be ready to do whatever is from the Spirit.

May the God of peace equip you with everything good for doing his will, and may he work in us through his Spirit what is pleasing to him. Amen.

Grace be with you all.

Pyhä Henki - se vai Hän?

Kristityt tunnustavat Jumalan olevan kolmiyhteinen. He uskovat Jumalan ilmentävän itseään kolmen tasaveroisen persoonan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kautta. Jumaluuden kolmannesta persoonasta Hengestä puhutaan Raamatussa muita vähemmän. Näin ollen häntä ei tunneta niin hyvin kuin Isää tai Poikaa. Osa kristityistä puhuukin Hengestä muodossa ”se” persoonallisemman ”hän” sijasta.

Monet ihmiset uskovat jumalan olevan vain persoonaton voima. Kristityt kuitenkin uskovat hänen olevan elävä persoona, jota he kutsuvat Jumalaksi. Kristityistä löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat jumaluuden kolmannen persoonan, Hengen, olevan persoonaton voimalataus. Tämä ilmenee mm. korvien höristelynä julkisen rukouksen kohdistuessa Jumalan tai Jeesuksen sijasta Pyhälle Hengelle.

Apostolien tekojen kuvaama alkuseurakunta tuskin mietti mikä tai kuka Pyhä Henki on. Käsitykset hänestä alkoivat jakaantua vasta muutamia satoja vuosia myöhemmin. Osa kirkkoisistä ajatteli Hengen olevan Jumalan tai Kristuksen luoma, joten se ei voinut olla osa jumaluutta. Raamattu kuitenkin opettaa Hengen olevan persoona.

Nimi syynä sekaannukseen

Jumaluuden kolmannen persoonan nimeen liittyvä ”Henki” koetaan helposti persoonattomaan voimaan viittaavaksi. Isä ja Poika on helpompi samaistaa eläviksi persooniksi arkielämästä tuttujen esikuviensa kautta. Jumalan olemusta havainnollistetaan nimillä Herra, Korkein, Minä olen, Israelin Pyhä jne. Kristuksen tuttuja nimiä ovat esimerkiksi kuningasten Kuningas, Messias ja Vapahtaja.

Myös Raamatun alkukielien ilmaisut voivat edesauttaa sekaannusta. Hepreankielessä Henkeen viittaava sana on ”ruach”, jonka kreikankielinen vastine on”pneuma”. Sanoja käytetään yleensä puhuttaessa aineettomasta tuulesta. Kieliopilliset seikat lisäävät osaltaan käsityksiä Hengen persoonattomuudesta, sillä Henkeä kuvaava sana ”pneuma” ei ole maskuliini tai feminiini, vaan neutri.

Kielikuvat syynä sekaannukseen

Hengen mieltämistä persoonattomaksi voimaksi on saattanut aiheuttaa myös siihen liittyvät raamatulliset vertaukset. Sitä kuvataan usein hengettömillä ja persoonattomilla asioilla. Näitä ovat mm. vesi (Joh. 7:38-39) ja öljy (Apt. 10:38). Raamatusta tuttu voitelu, eli jumalallinen hyväksyntä ja valtuutus tiettyyn tehtävään havainnollistettiin sen kohteelle ja yleisölle usein öljyllä.

Raamatun satunnainen lukija liittää Hengen usein voimaan tai voimalataukseen, jonka kristitty voi kokea. Jeesus lupasi opetuslapsilleen Voiman, jonka avulla he voisivat evankelioida maailman. Hän ei kuitenkaan puhunut vain latauksesta, joka voimaannuttaisi kristityt siirtämään esteet evankeliumin tieltä. Hän ajatteli puhuessaan elävää persoonaa, Henkeä. Tämä jumalallisen kaikkivaltiuden ja voiman omaava persoona auttaa kristittyjä täyttämään heille jätetyn haasteen.

Muita Henkeen yhdistettyjä tuttuja kuvauksia ovat tuuli (Joh. 3:8), kyyhkynen (Luuk. 3:22) ja tuli (Apt. 2:3). Näistä tuli liitetään meille helluntailaisille tärkeään voimaan, joka saa asiat luistamaan. Tutut laulut kuuluvatkin: ”Tuo henki helluntain, jo saapui päälle maan, toi voiman tullessaan…” ja ”On Hengen liekki, tuli helluntain, nyt vielä voimissaan…”.

Raamatullisia todisteita persoonallisesta Hengestä

Monet Raamatun kohdat kuvailevat Henkeä elävänä persoonana. Häneen liitetään persoonan ominaisuuksia, kuten mieli, tahto ja tunteet. Hänen kerrotaan myös tekevän asioita ja toimivan tavalla, johon pystyy vain elävä persoona. Pyhä Henki esimerkiksi tuomitsee, neuvoo, lohduttaa, opettaa, todistaa, puhuu ja luo uutta.

Pyhän Hengen pilkka on aiheuttanut paljon turhiakin pelkoja. Sitä ei Jeesuksen mukaan voi saada anteeksi (Matt. 12:31). Pilkka kertookin loukkauksesta, jollainen voi kohdistua vain elävään persoonaan. Jumalallisen ymmärryksen omaava persoona ei onneksi loukkaannu tahottomasta pilkasta kuten ihmiset. Anteeksiantamaton pilkka voi olla vain tietoista ja harkittua.

Jeesuksen mainitsemassa asiayhteydessä Hengen pilkka viittaa sen tosiasian harkittuun torjumiseen, että Jeesus Kristus on Jumalan lähettämä ja valtuuttama ihmiskunnan Pelastaja. Tämän kieltäjä halventaa Pyhän Hengen tekemää työtä, jonka tarkoituksena on tehdä maailma tietoiseksi Pelastajasta. Tällainen ihminen ei pyydä, eikä siis voi saada Jumalan anteeksiantoa.

Jeesus kutsui Henkeä toiseksi, samanlaiseksi neuvonantajaksi kuin hän itse on. Henki on siis Jeesuksen lailla elävä ja kokeva persoona, jonka Isä on lähettänyt toimimaan ja vaikuttamaan maailmaan ja kristittyjen keskuuteen. Jäähyväispuheessaan opetuslapsille Jeesus puhui selvästi elävästä persoonasta, ei jostakin abstraktista voimasta (Joh. 14:15-29).

Mitä me tähän sanomme?

Raamattu ei suoranaisesti kehota osoittamaan rukouksia Pyhälle Hengelle, muttei sitä kielläkään. Rukous kohdistetaan yleensä Isälle hänen antamansa välittäjän Jeesuksen Kristuksen kautta. Rukoileminen sen sijaan tapahtuu Hengessä, tai Hengen vaikutuksesta ihmisessä (Joh. 4:23-24; 16:23; Ef. 2:18; Fil. 3:3). Raamattu sisältää vain kaksi ”rukousta,” joiden voi ajatella kohdistuvan Hengelle epäsuorasti (2. Kor. 13:13; Ilm. 1:4).

Pyhä Henki on meitä lähinnä oleva ja ohjaava Jumaluuden persoona. Ei ole rangaistavaa erehtyä pitämään Henkeä persoonattomana voimana, sillä luojana Jumala ymmärtää luotujensa käsityskyvyn puutteet. Hengen ymmärtäminen eläväksi, tuntevaksi, huolehtivaksi persoonaksi voi kuitenkin tuoda uutta ajateltavaa ja syvyyttä nuutuneeseenkin kristillisyyteen. Vai pitäisikö sanoa: Hän voi antaa uutta ajateltavaa kaiken tietävillekin kristityille.

Luettavaa aiheesta:
Horton, Stanley M. Mitä Raamattu sanoo Pyhästä Hengestä. Suom. Pasi Parkkila. Aika Oy, 1996.
Stronstad, Roger. Luukkaan karismaattinen teologia. Suom. Arto Antturi. Ristin Voitto, 1989.
Palma, Anthony D. The Holy Spirit: A Pentecostal Perspective. Logion Press, 2001.

Kielilläpuhuminen - täyttymys vai tunnusmerkki?

Kielilläpuhumisesta, sen merkityksestä ja olemuksesta on seurakuntakentän sisälläkin erilaisia käsityksiä. Asiaa tarkemmin määrittelevää yhteistä opillista käsitystä ei ole vielä muotoutunut. Opetus aiheesta perustuukin usein omiin kokemuksiin. Raamatun opetus aiheesta on monille kielillä puhuville tai sitä tavoitteleville epäselvä.

Varsinkin vapaiden suuntien seurakunnissa paineet puhua kielillä saattavat joskus nousta koviksi. Usein kielilläpuhumisen ajatellaan olevan ikään kuin Jumalan hyväksyntä yksilöuskovaa ja tämän vaellusta kohtaan. Kielilläpuhumisen tavoitteluun saattaa joillain seurakuntalaisilla liittyä jopa traumaattisia kokemuksia ja pelkoja. Monesti ns. Pyhän Hengen kastetta haluavat ohjataan sivummalle tai takahuoneeseen, jossa heitä sitten uteliailta katseilta suojassa ohjataan kokemuksen pariin. On luonnollista alkaa karttamaan näitä tilanteita, jos kieliä ei pitkänkään tavoittelun jälkeen ”saada”.

Kielilläpuhumiseen eli glossolaliaan (kreikk.) liittyy esimerkiksi helluntaiherätyksessä monenlaisia opettajia ja käsityksiä. Opetukset perustuvat usein muilta kuultuihin tai omiin kokemuksiin. Raamatun opetuksia lainataan vain siltä osin kuin se sopii omiin tarkoitusperiin. Seuraava minulle useasti sattunut tilanne on monille helluntailaisille tuttu: Olemme polvillamme rukoushuoneen takaosan pienessä huoneessa. Esirukoilijat käyvät meitä läpi yksitellen. He tulevat kohdalleni. Paine nousee. Koenko mitään? Tulevatko kielet? Käsi laskeutuu takaraivolleni. Ääni takanani nousee. Minua kehotetaan kiittämään - kiittämään nopeammin. En pysty puhumaan nopeammin - ainakaan selvästi. Sanat ovat yhä suomea. Sitten kädet siirtyvät seuraavan niskan päälle. Ei taaskaan!

Turhan kielten tavoittelun jälkeen on helppo myös syyllistää itseään. Ihminen, joka ei puhu kielillä - - eli täyty Hengellä, kuten asiaa usein tulkitaan – ajattelee, että hänessä on kristittynä jotakin vikaa. ”Ehkäpä en ole sataprosenttisesti antautunut Jumalalle, tai minussa on vielä jotain syntiä”. On kuultu opetusta, jonka mukaan uskovien tulee poistaa kaikki epäpyhä itsestään, jotta Pyhä Henki voisi tulla heihin. Nämä opettajat tietysti unohtavat sen, että Jumalan silmin katsottuna uudestisyntynyt on ”Kristuksessa” eli jo kertakaikkisen pyhä.

Henkikaste ja kielilläpuhuminen sama asia?

Pyhän Hengen kasteen, ns. Hengellä täyttymisen ajatellaan usein olevan sama asia kuin kielilläpuhuminen. Yleisesti ilmaistaan henkilön ”täyttyneen Hengellä” tämän puhuttua ensimmäistä kertaa kielillä.

Raamattu lähestyy Hengen kastetta kahdella tapaa. Se puhuu kasteesta Pyhässä Hengessä, jonka tarkoituksena on varustaa uskovat palvelukseen tarvittavalla voimalla. Lisäksi Raamattuun sisältyy myös ajatus Pyhän Hengen kautta tapahtuvasta ”kasteesta,” joka liittää uskovan Kristuksen ruumiiseen eli seurakuntaan..

Opetus Hengen kasteen ja kielilläpuhumisen yhteydestä perustuu paljolti Apostolien tekojen kirjoittajan Luukkaan tekstiin, jonka ensisijainen tarkoitus oli antaa historiallisesti todenperäinen kuvaus Pyhän Hengen vaikutuksesta alkuseurakunnan elämään ja evankeliumin leviämiseen. Oppeja luodessa on pyritty tarkastelemaan Raamatun jaksoja, joiden ensisijaisena tarkoituksena on opillisten asioiden välittäminen seurakunnille, kuten on laita esim. useissa Paavalin kirjeissä. Luukas mainitsee usein kaikkien läsnäolijoiden puhuneen eri kieliä, mutta Paavali sen sijaan kehottaa usein hillitsemään julkista kielilläpuhumista.

Paavali ja Luukas eri linjoilla?

Vaikka työtovereiden Paavalin ja Luukkaan ajatuksissa saattaa olla käsitteellisiä eroja, molempien mielestä kielillä puhuminen on hengen vaikuttamaa ja synnyttämää puhetta, oli se sitten tunnettua tai ”enkelten” kieltä. Paavali ei kuitenkaan liitä kielilläpuhumista Hengellä täyttymiseen, vaan puhuu siitä yhtenä armolahjoista. Luukas taas liittää kielilläpuhumisen Hengellä täyttymisen tunnusmerkiksi.

Raamatun mukaan jokainen ihminen saa Hengen uudestisyntyessään. Tämän lisäksi Raamatussa, ja erityisesti Luukkaan teksteissä, havaitaan uudestisyntymästä erillinen Hengellä täyttymiskokemus. Tämän erillisen kokemuksen ainoaksi ulkopuolisten selvästi havaitsemaksi merkiksi mainitaan kielillä puhuminen. Tämä ei tietenkään sulje pois mahdollisuutta, että Hengellä täyttyminen on mahdollista myös ilman mainittua merkkiä. Koska Henki jo ”asustaa” kaikissa uskovissa, erillisen täyttymiskokemuksen voisikin tulkita viittaavan Paavalin mainitsemaan armolahjaan. Ei ole raamatullista ajatella, että joku uskova olisi toista täyttyneempi Hengellä.

Raamatun painotus

Raamattu kiinnittää aina enemmän huomiota Hengellä täyttymisen seurauksiin, kuin sen ulkoisiin tunnusmerkkeihin. Jeesuksen korostama seuraus oli uskovan saama voima todistaa rohkeasti hänestä aina maailman ääriin asti. Muita Raamatun mainitsemia Hengen täyteyden seurauksia ovat esim. ihmeet, viisaus, parantaminen, kuolleiden herättäminen ja riivaajien ulosajo. Nämäkin todistavat Hengellä täyttymisen olevan eri asia kuin kielilläpuhuminen, sillä kaikki kielillä puhuvat eivät tee ihmeitä, vaan ovat pikemmin niiden tarpeessa. Toisaalta monet, jotka eivät puhu kielillä, tekevät esim. ihmeitä.

Kielillä puhuminen näyttäisi Raamatussa olevan eräs, mutta helposti havaittava tunnusmerkki uskoontulosta erilliselle Hengellä täyttymiskokemukselle. Toisaalta se on myös armolahja, jota Paavali kehottaa käyttämään itsensä rakentamiseksi. Raamatusta irtaantuneen vääristyneen ajattelun keskipisteenä ei kuitenkaan enää ole Hengellä täyttyminen, sen seuraukset tai itsensä rakentaminen, vaan itse kielillä puhuminen.

Kielillä puhumis -kokemus ei itsessään auta todistamaan opiskelu- ja työpaikoissa tai muussa arjen ympäristössä. Raamatun mukaan Jumala täyttää Hengellä, jotta uskovat voisivat rohkeasti olla juuri sitä, mitä ovat: Kaikkivaltiaan Jumalan valtakunnan edustajia ja valloittajia arkiympäristössään! (Apt. 1:8; 2:14-; 4:8; 4:31; 7:55; 9:17, 20). Kristuksen opetuslapsina kasvamisen seurauksena kiinnostuksen kohde vaihtuu itse kokemuksesta sen seurauksiin. Hengellä täyttymisen seurauksena lisääntyy rohkeus todistaa Kristuksesta ja näin edesauttaa Jumalan valtakunnan esiinmarssia.

Kasvaessamme Kristuksen opetuslapsina kiinnostuksemme kohde vaihtuu kokemuksesta seurauksiin. Seurauksien etsiminen, rohkeus elää ja todistaa Jeesuksesta, hyödyttää Jumalan valtakunnan esiinmarssia.