”Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa.”
”Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa.”
Ymmärrä allegorisen raamatuntulkinnan periaatteet -
Kirjoitusten kätketyt rikkaudet
Juha Partanen (Ristin Voitto 14/2011)
Parhaimmillaan tekstin vertauskuvallinen tulkitseminen elävöittää hartauselämää; pahimmillaan kyse on mielikuvituksen tuotoksista, jotka ainoastaan vaikeuttavat tekstin todellisen merkityksen ymmärtämistä.
Allegoria tarkoittaa asian esittämistä vertauksen tai vertauksenomaisen asian avulla. Monille tuttu allegoria on George Orwellin kirjassaan Eläinten vallankumous esittämä kuvaus Venäjän muuttumisesta Neuvostoliitoksi. Allegoria on siis kirjallinen tehokeino, jota kirjoittaja tietoisesti käyttää sanomansa välittämiseksi. Kirjoittajan tarkoittaman allegorian tunnistaminen on osa tekstin oikeaa ymmärtämistä.
Raamatun kohdalla allegorisella tulkinnalla tarkoitetaan jonkin Raamatun jakson tai jakeen selittämistä vertauskuvaksi. Tällöin tekstin tulkitaan kertovan jostakin muusta asiasta kuin mistä sen kirjaimellinen merkitys selvästi antaa olettaa. Hyvä esimerkki tästä löytyy 1. Korinttilaiskirjeestä, jossa Paavali käyttää Mooseksen lain käskyä ”Älä sido puivan härän suuta” perustellessaan apostolien oikeutta saada elantonsa seurakunnilta.[i]
Allegorisoinniksi puolestaan kutsutaan tekstin väärää tulkintaa, jota Raamatun yhteydessä kutsutaan usein hengellistämiseksi. Tyypillisesti allegorisoinnin kohteena ovat Vanhan testamentin tekstit, ja niistä löydetään opetukseksi jokin kirjoittajan tarkoitukselle täysin vieras asia. Allegorisen tekstin tulkinta ja tekstin allegorisointi täytyykin erottaa selvästi toisistaan.
Salonkikelpoisuutta etsimässä
Jeesuksen ja apostolien tuntema Raamattu oli Vanha testamentti. Kristinuskon levitessä hellenistisen kulttuurin keskelle Vanhasta testamentista tuli kuitenkin nopeasti painolasti. Sen tekstit näyttivät yllyttävän raakuuksiin, suvaitsevan moraalittomuutta ja saattavan Jumalan epäedulliseen valoon ympäröivän kulttuurin käsityksiin verrattaessa.
Tässä tilanteessa varhaiset kirkkoisät puolustivat Vanhaa testamenttia tulkitsemalla sen tekstit allegorioiksi. Tämä kuulosti hyvältä hellenistisessä ajattelumaailmassa, jossa silminnähtävän ja piilotetun merkityksen ero oli viisauden polttoainetta.
Aleksandrialaisella juutalaisella filosofilla Filonilla (n. 20 eKr.–n. 50 jKr.) oli vahva vaikutus kristilliseen allegorisointiin. Hän ajatteli, että Raamatun eli kristittyjen Vanhan testamentin tekstien kirjaimellinen tulkinta kertoo vielä lapsenkengissä olevasta hengellisestä ymmärryksestä. Filonin mukaan esimerkiksi ilmestysmajan seitsenhaarainen kynttilänjalka tarkoitti seitsemää tunnettua planeettaa.
Aleksandriasta muodostui vähitellen kristillisen allegorisoinnin keskus. Koulukunnan tunnetuimpia edustajia ovat Filonilta vaikutteita perineet Origenes (n. 185–254) ja Klemens Aleksandrialainen (n. 150–n. 215). Klemens esimerkiksi tulkitsi Mooseksen laintaulujen viittaavan universumiin. Abrahamin vaimoista Saara puolestaan tarkoitti jumalallista viisautta ja Hagar pakanafilosofiaa.
Myöhemmin kirkkoisä Augustinus (354–430) jakoi tekstin merkityksen neljään tasoon: kirjaimelliseen, allegoriseen, moraaliseen ja eskatologiseen eli tulevaa kuvaavaan. Esimerkiksi Raamatussa mainittu Jerusalem tarkoittaa hänen mukaansa paitsi historiallista Jerusalemia, myös Kristuksen seurakuntaa ja ihmisen sielua sekä taivaallista Jerusalemia. Augustinuksen vaikutuksesta allegorisoinnista tuli kirkon raamatuntulkinnan kivijalka lähes vuosituhanneksi.
Antiokialaiset korostivat kirjaimellista sisältöä
Allegorinen tulkinta jätti syviin varjoihinsa kilpailevan antiokialaisen koulukunnan. Antiokialainen koulu edusti tekstin kirjaimellista tulkintaa, jossa apukeinoja olivat normaalit kielen säännöt ja historialliset tosiasiat. Antiokialaiset kritisoivat allegorisoijia siitä, että Vanhan testamentin kertomusten historiallinen totuudellisuus unohtui, kun kaikki tulkittiin vertauskuviksi
Antiokialainen tulkintatapa koki rajun nousun uskonpuhdistuksen yhteydessä. Muun muassa Martti Luther vertasi kirjaimelliseksi tarkoitettujen tekstien hengellistämistä kuonaan ja poisheitettäviin ryysyihin. Vaikka allegorisoinnilla on harjoittajansa nykyisten protestanttisten ja evankelisten kristittyjen parissa, voidaan antiokialaista tulkintatapaa pitää niiden keskuudessa edelleenkin vallitsevana.
Tekstityyppi ratkaisee
Milloin allegorisen tulkinnan tekeminen on sitten oikein ja milloin kyse on tekstin väärästä hengellistämisestä.
Yksinkertainen pääsääntö on, että allegorisen tekstijakson tulkinta allegoriana on aina oikein ja Raamatun kirjaimellisten tekstien allegorinen tulkinta aina väärin. Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa. Pisimpiä allegorioita sisältävät profeettojen kirjat ja Ilmestyskirja. Usein tällaisen jakson kirjaimellinen tulkinta ei ole edes mahdollista
Yleensä tekstin kirjoitustyyli tai kirjoittaja antavat myös selvän vihjeen allegorian käytöstä. Myös yksittäiset lauseet sisältävät allegorioita, jotka on helppo tulkita oikein asiayhteyden pohjalta. Esimerkiksi Danielin kirjassa kirjoittaja selvästi paljastaa kuvaamiensa eläinten tarkoittavan valtakuntia.[ii]
Kirjaimelliseksi tarkoitettuja tekstityyppejä ovat muun muassa Raamatun kertomukset. Vanha testamentti on pääosiltaan historiallista kertomusta, Uusi testamentti puolestaan historiallista elämänkertaa tai opillisia kirjeitä. Esimerkiksi evankeliumeissa kerrotun ruokkimisihmeen viittä leipää ja kahta kalaa on väärin tulkita kuvaavan muuta kuin leipiä ja kaloja.[iii]
Aina allegoriseksi tarkoitetun jakson erottaminen ei ole helppoa, ja esimerkiksi alussa mainittu Paavalin tapa soveltaa härkien ruokkimista koskevaa käskyä on yllä esitetyn pääsäännön valossa vähintäänkin rajatapaus.
Ylitulkinnan vaarat
Toisinaan myös kirjaimellisesti tulkittaviksi tarkoitetuista teksteistä on mahdollista löytää hartauselämää elävöittäviä vertauskuvia, ja monia hengellisiä periaatteita voi nasevasti havainnollistaa esimerkiksi Vanhan testamentin historiallisista kertomuksista poimituilla allegorioilla.
Samalla on kuitenkin tiedostettava, että tällaiseen tekstien hengellistämiseen liittyy myös vaaransa. Allegorisoinnissa tulkitsijan kekseliäisyys ja mielikuvitus ylittävät helposti tekstin selkeän ja historiallisen merkityksen. Saarnan yhteydessä innoittava selitys saattaa herättää kuulijoiden kiinnostusta, mutta samalla se voi yllyttää näitä etsimään uusia ja ennenkuulumattomia tulkintoja myös muihin tuttuihin jakeisiin. Yhteisön kannalta vaarana on myös Raamatun selittämisen keskittyminen kekseliäimmille, koska heidän tulkintansa koetaan elävimmiksi ja hengellisimmiksi.
Voikin kysyä, että kuinka tarpeellista Kirjoitusten allegorisointi on. Jumala ei tarkoittanut Pyhän Hengen inspiroimaa Raamattua koodikieliseksi sanomaksi, jota vain kätkettyjä merkityksiä ja tasoja etsivät kykenevät tulkitsemaan, vaan kaikkien kristittyjen ymmärrettäväksi. Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa sen sijaan, että yrittäisi tekstin pohjalta keksiä omia tai uusia kertomuksia.
Viitteet:
1) 5. Moos. 25:4; 1. Kor. 9:9. 2) Dan. 7. luku. 3) esim. Luuk. 9:12–17.
Kirjallisuus:
Bray, Gerald: Biblical Interpretation Past and Present. InterVarsityPress. 1996.
Dockery, David S.: Biblical Interpretation Then and Now. Baker Book House. 1992.
Grant, Robert M.: A Short History of the Interpretation of the Bible. Fortress Press. 1984.
Stein, Robert H.: Hermeneutiikan pelisäännöt – ohjeita Raamatun tulkintaan. Aikamedia. 2004.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti