Tehkää tämä minun muistokseni - ehtoollisesta

Julkaistu: Ristin Voitto 15.11.2006 ja Rauhan sanomia 1/2007

"Herätys- ja kirkon uudistusliikkeiden käsitykset ehtoollisen luonteesta näyttävät ajan myötä muuttuvan muistoateriasta mysteerin suuntaan."

Ehtoollisen luonne on aina herättänyt keskustelua. Ehtoollisnäkemykseen vaikuttaa se, onko tarkastelun kohteena traditio vai alkuseurakunnan käytäntö.

Ehtoollinen pohjautuu pääsiäisateriaan, jonka Jeesus vietti opetuslastensa kanssa kuolemaansa edeltävänä iltana. Nimitys juontuu aterian myöhäisestä ajankohdasta, illasta eli ehtoosta. Ehtoollista pidetään yleisesti Kristuksen asettama osana jumalanpalvelusta.

Jumala sääti pääsiäisen juutalaisille ikuiseksi muistopäiväksi (i). Juutalaiset viettävät yhä pääsiäistä Egyptistä vapautumisen ja erämaavaelluksen muistojuhlana. Pääsiäisaterian aineksista Uusi testamentti painottaa karitsan, happamattoman leivän ja viinin symboliikkaa, vaikka muistoateriaan kuului niiden lisäksi karvaita yrttejä.

Jeesus sääti ehtoollisen muistuttamaan opetuslapsiaan kuolemastaan sanoilla ”Tehkää tämä minun muistokseni”(ii). Vanhassa liitossa teurastetun karitsan veri oli esikuva uuden liiton Karitsan, Jeesuksen ristillä vuodattamalle verelle. Jeesuksen opetuslastensa kanssa viettämää ehtoollista pidetään usein uuden liiton solmimisajankohtana. Seurakunnan alkuvaiheissa kerran vuodessa vietetyn pääsiäismuistoaterian korvasivat pian usein vietetyt ehtoolliset.

Ehtoollisella useita luonteita

Ehtoollisen luonteesta on käyty paljon keskusteluja, jotka ovat johtaneet jopa kirkkoa jakaneisiin kiistoihin. Käsitykset ehtoollisen luonteesta alkoivat eriytyä ajan myötä toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä ja ehtoollisenvietto muuttui muistoateriasta yhä enemmän seremonialliseksi messuksi.

Ehtoollisen luonnetta on kirkkohistorian eri vaiheissa painotettu niin muisto-, yhteys- ja kiitosateriana kuin joko täydellisenä tai osittaisena Kristuksen läsnäolon mysteerinä. Alkuseurakunta vietti ehtoollista Jeesuksen sanojen mukaisesti nimenomaan muistona, johon liittyi itämaiseen tapaan rauhan ja yhteyden merkkinä oleva ateria.

Ehtoollinen muistoateriana

Ehtoollisen ajatellaan kuvaavan symbolisesti Vanhan testamentin perinteiden pohjalta Kristuksen kuolemaa. Ehtoollinen muistuttaa sovitusuhrista ja verestä. Sen aikana osallistujan on hyvä Jeesuksen ohjeen mukaisesti muistella hänen kuolemaansa ja myöntää, että ristintyö oli tarpeen myös osallistujan syntien sovitukseksi.

Ehtoollinen muistuttaa yksilöitä ja seurakuntakansaa siitä, että uskovien synnit on annettu anteeksi, kuolema voitettu ja ylösnousemus odottaa. Vertauskuvallinen muistoateria on aina ollut herätysliikkeissä yleinen näkemys ehtoollisesta. Esimerkiksi herättäjinä tunnetut Zwingli ja Calvin uskoivat leivän ja viinin vain kuvaavan Kristuksen ruumista ja verta.

Ehtoollinen yhteysateriana

Ehtoollista kutsutaan lännessä usein kommuunioksi, joka viittaa yhteyteen. Ehtoollisen nauttiminen merkitsee Jeesuksen omien sanojen mukaan Hänessä pysymistä (iii). Samoin kuin Kristus oli isäntänä läsnä alkuperäisellä ehtoollisella, hänen ajatellaan isännöivän näkymättömänä nykyehtoollisiakin. Jumala hyödynsi Vanhan testamentin aikaista rauhan ja yhteyden symbolia ja siirsi sen kuvaamaan ristin tuomaa sovintoa.

Ehtoollinen edustaa myös kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Kristittyjen yhteys on seurakuntien varsin yleisesti hyväksymä ehtoollisen merkitys. Jeesuksenkin puheissa painottui usein opetuslasten keskinäinen rakkaus. Länsimaisessa humanistisessa ympäristössä ihmisten välinen yhteys kuitenkin helposti korostuu ja yhteys Jumalaan jää sivuseikaksi.

Ehtoollinen kiitosateriana

Ehtoollista kutsutaan vanhoissa kirkoissa usein eukaristiaksi, joka tarkoittaa kiitosta ja viittaa kiitollisuuteen Jumalalle. Tämä korostuu esimerkiksi ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa, jossa ehtoollinen käsitetään kiitosuhrina. Ehtoollinen kuvaa myös pelastettujen lopullista voitonjuhlaa, Ilmestyskirjan mainitsemaa Karitsan hääateriaa.

Kiitollisuus pelastuksesta on perusteltua ja muistuttaa sovitustyön iloisesta puolesta, ylösnousemuksesta. Kirkkoisä Justinus Marttyyrin mukaan toisen vuosisadan puoliväliin asti ehtoolliset olivat usein riemukkaita tilaisuuksia (iv). Kiitosaterialla oli muisto- ja yhteysaterian kaltainen jostakin muistuttava luonne.

Ehtoollinen mysteerinä

Mysteerillä tarkoitetaan ehtoollisen yhteydessä käsittämätöntä, salaiseksi jäävää osuutta, jolla Kristus on läsnä ehtoollistilanteessa ja -aineissa. Kristillisen ajanlaskun alkuvaiheissa kirkon johtajat selittivät ehtoollisen vertauskuvalliseksi muistoateriaksi, mutta 300-luvulta eteenpäin alkoi esiintyä tulkintoja, joiden mukaan leipä ja viini muuttuvatkin todelliseksi Kristuksen lihaksi ja vereksi.

Tätä oppia tukee myös Jeesuksen leivänmurron yhteydessä lausumien sanojen ”Tämä on minun ruumiini” kirjaimellinen tulkinta (ii). Leivän ja viinin mahdollisuutta muuttua oikeaksi Jeesuksen lihaksi ja vereksi tuettiin myös Johanneksen kertomalla ihmeellä (v), jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Erityisesti katolisessa kirkossa on 800-luvulta eteenpäin opetettu tätä ajatusta tukevaa transsubstantiaatio-oppia.

Aika muuttaa käsityksiä

Muistoateriaa myöhäisempää mysteerioppia on Suomessa esiintynyt katolilaisesta täysmysteeristä poikkeava luterilaispohjainen osittainen mysteeri. Lutherin ajatusten mukaan leipä ja viini eivät oikeasti muutu lihaksi ja vereksi, vaan Kristus on jollain selittämättömällä tavalla ”läsnä” ehtoollisaineissa ja niiden ”kanssa tai alla”(vi). Tämän konsubstantiaatio-opin muunnelmia kuuluu myös vanhenevien herätysliikkeiden, kuten helluntaiherätyksen, tuoreissa kannanotoissa.

Ehtoollisen luonteesta käytyä keskustelua ja sen historiaa seuratessa voi todeta, että aika muuttaa ehtoollisnäkemystä kahdella tapaa. Ensiksi, mitä pidemmälle kirkkohistoria eteni, sitä kauemmaksi muistoateriasta edettiin mysteerien suuntaan. Toiseksi, myös herätys- ja kirkon uudistusliikkeiden käsitykset ehtoollisen luonteesta näyttävät ajan myötä muuttuvan muistoateriasta mysteerin suuntaan.

Tämä kehitys saattaa liittyä siihen, että herätysten keulahahmot ja kirkon uudistajat ovat herätyksensä alkuvaiheissa innostuneet Raamatun teksteistä ja niiden alkuperäisestä tarkoituksesta. Herätyskokemuksen laantuessa myös Raamatun ulkopuoliset teologiset tekstit - esimerkiksi ehtoollisesta kirjoitetut - alkavat kiinnostaa.

(i)                  2. Moos. 12:14.

(ii)                Luuk. 22:19-20

(iii)               Joh. 6:54

(iv)              Ruokanen, 132.

(v)                Joh. 2:9

(vi)              Kuosmanen, 137

Kirjallisuutta:

Kuosmanen, Juhani. Raamatun opetuksia. RV-kirjat, 1994.

McGrath, Alister E. Kristillisen uskon perusteet. Kirjapaja, 1996.

Menzies,Robert ja Stanley Horton. Bible Doctrines. A Pentecostal Perspective. Logion Press, 1994.

Ruokanen, Miikka. Kristinuskon ydinkohdat. WSOY, 1990

Santala, Risto. Kristinuskon juuret II. Raamattu- ja evankeliumipalvelu, 1985.

Raamattu on kaikkien aikojen menestyskirja

(Ristin Voitto 11.4.2007)

”Raamattua voi lukea oikein vain kirjallisuutena ja sen osia vain eri kirjallisuuden lajeina”, C.S. Lewis 

Raamatulle on alusta loppuun asti luonteenomaista kirjallisuuden lajien vaihtelevuus. Raamatun taidokas ja monimuotoinen kirjallinen kerronta takaa tunteita ja ahaa-elämyksiä, jotka kiinnostavat lukijoita kaikkina aikoina ja auttavat sitoutumaan kirjan sisältöön.

Raamatun 66 kirjalla on nelisenkymmentä eri tyylien taiturimaista kirjoittajaa, joiden työstä lukijat yhä nauttivat. Raamatun päätoimittaja Jumala hyödynsi kirjoittajien henkilökohtaiset lahjat ja panokset koostaen erityylisistä teksteistä vuosituhansien varrella yhtenäisen paketin. Kirjoittajat tekivät luovan työnsä ottaen vapaasti kantaa aikansa oloihin, käyttäen itselleen mieluista kirjallisen ilmaisun muotoa ja siirtäen muutenkin persoonansa teksteihin. Raamatun kirjoittivat muun muassa lahjakkaat runoilijat, lauluntekijät, historioitsijat ja kertojat.

Yhteistä kirjoittajien teksteille on kokemuksen syvä rintaääni. Kirjat täyttyvät arkielämän ja siitä tuttujen tapahtumapaikkojen, kuten koti- ja torielämän kuvauksista. Kirjoittajat havainnollistavat mestarillisesti tuttujen asioiden avulla abstrakteja asioita, kuten kedon kukkien kautta Jumalan huolenpitoa (1). Kirjoittajien tarkoitus ei ollut kirjoittaa salaperäistä tekstiä vaan auttaa lukijaa ymmärtämään tekstin tarkoitus. Kirjan menestys kertoo heidän onnistuneen.

Raamatun kirjoittajien taidot ja kirjojen laadukkuus kirjallisuuden lajien moninaisuudesta huolimatta tekevät lukijaan vaikutuksen. Raamattu huomioi kirjoittajien erilaisista taustoista johtuen kattavasti elämän eri näkökulmia ja olosuhteita. Sen ajaton suosio kertoo tekstien sopivan kaikkina aikoina kaikille ihmisryhmille.

Raamatun menestyksen tekijät

Raamattu on alkuperältään ainutlaatuinen teos, mutta silti vain kirja, johon voi soveltaa kirjallisuudelle yleisiä tulkintatapoja. Raamatun tulkinnan tavoitteeksi on noussut tutkia, mitä teksti tarkoittaa. Tässä tosiasiatiedon kalastelussa unohtuu se, että tapa, jolla Raamatussa asiat kerrotaan, on yhtä harkittu kuin itse tekstin tarkoitus. Raamatun taiteellinen tapa esittää asiat auttaa lukijaa omaksumaan sisällön järjen lisäksi tunteen tasolla.  

Raamatun ”loppu hyvin, kaikki hyvin” -juoni taannee Raamatun aseman jatkossakin kirjallisuushistorian menestyneimpänä teoksena. Kirjan tapahtumat alkavat kaaoksesta, jossa syvyyksien yllä leijailee vähitellen tunnettua maailmanjärjestystä luova Henki. Raamattu päättyy uuteen maailmanjärjestykseen, josta ovat poissa kaaosta aiheuttaneet pahat voimat. Tuleva on täynnä rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja kauneutta.

Raamatun menestyksen selittää myös se, että sen kirjoittajat eivät tyydy vain tarkkaan oman aikansa tallentamiseen, vaan valottavat aikaa ennen ihmisen kirjoitettua historiaa ja vielä kirjoittamatonta tulevaisuutta. Molemmat ovat kysymyksiä, jotka kiehtovat ihmismieltä. Kirjoittajat hyödyntävät tehokkaasti lukijan ymmärtämää syy-seuraussuhdetta; Raamatun tapahtumat selittyvät menneellä samalla kun tapahtumat selittävät tulevaa.

Kirjallisuuden lajien tulkinta

Raamatun kirjoista merkittävä osa edustaa taiteellisia, kauneutta tavoittelevia kirjallisuuden lajeja, jotka asiatyylisestä tekstistä poiketen vaativat tulkintaa. Esimerkiksi Raamatun runollisten tekstijaksojen, kuten Psalmien kirjaimellinen tulkinta johtaisi vakaviin väärinkäsityksiin niin luonnosta kuin sen Luojasta. Runous on muiden tunteisiin ja mielikuviin vetoavien kirjallisuuden lajien tavoin turvallista tulkita vertauskuvallisesti.

Kaunokirjallisuus eli proosa ilmaisee tarkoituksensa usein epäsuorasti, kuten lähimmäisen rakkaudesta kertova vertaus laupiaasta samarialaisesta verrattuna selkeään käskyyn ”rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Taiteellisen ilmaisun tarkoituksena onkin voimistaa sanoman muistettavuutta, perillemenoa sekä yksinkertaisesti tuottaa iloa, mielihyvää ja nautintoa. Tämän puolen runsaus tarjoilu on mitä ilmeisimmin eräs Raamatun suosion salaisuuksista.

Kirjallisuuden lajeilla sama tavoite

Raamatun lukunautintoa lisää myös sen sisältämien eri kirjojen hyödyntämät teksti- ja kerrontatyylit. Lukijat löytävät niistä helposti erilaisiin tunnetiloihin, mieltymyksiin ja tarkoituksiin soveltuvia tekstejä. Esimerkiksi Psalmeista löytyy runoutta niin suruun kuin iloon, kertomuksiin mieltyneille sopivat sekä historialliset että elämäkerralliset kirjat ja opetustarkoituksiin soveltuvat mainiosti Paavalin kirjeet.

Raamatun on tarkoitus selittää ja välittää uskonnollisia, eettisiä ja moraalisia periaatteita. Tämän takia sisältöä ja sen kääreenä toimivia kerrontatyylejä ei voi irrottaa toisistaan. Jumala ja hänen valitsemansa kirjoittajat pyrkivät eri kirjallisin keinoin samaan lopputulokseen; auttamaan ihmisiä ymmärtämään sekä Jumalaa että hänen tahtoaan. Erilaisista kirjallisuuden lajeista huolimatta useimmiten kirjojen päähenkilö on - tai päähenkilöiden esittäjien taustalla toimii – Jumala. Esimerkiksi Paavali keskittyy kirjeissään Kristukseen, ja Mooses ajaa Jumalan asiaa kansan keskellä.

Raamattu keskittyy muutamaan perusaiheeseen, vaikka lukijan ensivaikutelmana saattaa olla aiheiden hajanaisuus. Kirjojen juoni ja päähenkilöiden ongelmat pysyvät kirjoissa samoina. Ihmisen ongelmat eivät niinkään liity materiaan, sillä se on Jumalan luomaa ja hyväksi julistamaa (2), vaan yksilön tai yhteisöjen tekemiin valintoihin. Pääosanesittäjien menestys tai tappio riippuu valintojensa suhteesta Jumalan tahtoon. Olosuhteita, jossa päätös tehdään, ei voi valita, mutta päätös on itse valittavissa. Valinnoilla on Raamatussa sekä lyhyt- että kauaskantoisia seurauksia, kuten kertomus Aadamista ja Eevasta Raamatun alkulehdillä osoittaa.

Kirjallisuuden lajeista yhtenäiseksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi

Kirjallisuuden lajien moninaisuudesta huolimatta Raamattu on kirjallisesti yhtenäinen teos. Se on kokonaisuudessaan yhtenäinen kertomus, joka sisältää tapahtumien alun, keskiosan ja lopetuksen. Kertomuksen taustan muodostaa syntiinlankeemus, käännekohta on Kristuksen voitto Golgatalla. Kertomus loppuu Kristuksen voiton seurausten tarkasteluun. Yhtenäisyyttä lisää myös kaikissa teksteissä näkyvä hyvän ja pahan välinen taistelu, samoin kuin ihmisen valintojen nostaminen ratkaisevaksi. Viimeinen silaus yhtenäisyydelle on kaikille kirjoille yhteinen päähenkilö: hän on joko suoraan tai välikäsien kautta Jumala.

Raamatun kirjoituttaja Jumala ja hänen käyttämänsä inhimilliset kirjoittajat halusivat välittää viestin ihmisille kirjoitetun tekstin – kirjallisuuden – kautta. Raamatussakin alkuperäisen tarkoituksen lisäksi on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä teksteihin valittu esitystapa haluaa kertoa lukijoille. Kirjoittajan valitsema kirjallisuuden laji on kuin lahjan käärepaperi, joka jo etukäteen vihjaa vastaanottajalleen paketin sisällöstä.

1) Matt. 6:28-30

2) 1. Ms. 1:31

Luettavaa:

Fee, Gordon D. ja Stuart. Kirjojen kirja: avaimia Raamatun tulkintaan. Perussanoma, 1996.

Ryken, Leland. Kuinka lukea Raamattua kirjallisuutena. Aika oy, 2001.

Ryken, Leland. Words of Delight: A literary introduction to the Bible. Baker publishing house, 1992.

Sanan kätkettyjä aarteita? Allegorista raamatuntulkintaa...

”Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa.”

”Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa.”

Ymmärrä allegorisen raamatuntulkinnan periaatteet -

Kirjoitusten kätketyt rikkaudet

Juha Partanen (Ristin Voitto 14/2011)

Parhaimmillaan tekstin vertauskuvallinen tulkitseminen elävöittää hartauselämää; pahimmillaan kyse on mielikuvituksen tuotoksista, jotka ainoastaan vaikeuttavat tekstin todellisen merkityksen ymmärtämistä.

Allegoria tarkoittaa asian esittämistä vertauksen tai vertauksenomaisen asian avulla. Monille tuttu allegoria on George Orwellin kirjassaan Eläinten vallankumous esittämä kuvaus Venäjän muuttumisesta Neuvostoliitoksi. Allegoria on siis kirjallinen tehokeino, jota kirjoittaja tietoisesti käyttää sanomansa välittämiseksi. Kirjoittajan tarkoittaman allegorian tunnistaminen on osa tekstin oikeaa ymmärtämistä.

Raamatun kohdalla allegorisella tulkinnalla tarkoitetaan jonkin Raamatun jakson tai jakeen selittämistä vertauskuvaksi. Tällöin tekstin tulkitaan kertovan jostakin muusta asiasta kuin mistä sen kirjaimellinen merkitys selvästi antaa olettaa. Hyvä esimerkki tästä löytyy 1. Korinttilaiskirjeestä, jossa Paavali käyttää Mooseksen lain käskyä ”Älä sido puivan härän suuta”  perustellessaan apostolien oikeutta saada elantonsa seurakunnilta.[i]

Allegorisoinniksi puolestaan kutsutaan tekstin väärää tulkintaa, jota Raamatun yhteydessä kutsutaan usein hengellistämiseksi. Tyypillisesti allegorisoinnin kohteena ovat Vanhan testamentin tekstit, ja niistä löydetään opetukseksi jokin kirjoittajan tarkoitukselle täysin vieras asia. Allegorisen tekstin tulkinta ja tekstin allegorisointi täytyykin erottaa selvästi toisistaan.

Salonkikelpoisuutta etsimässä

Jeesuksen ja apostolien tuntema Raamattu oli Vanha testamentti. Kristinuskon levitessä hellenistisen kulttuurin keskelle Vanhasta testamentista tuli kuitenkin nopeasti painolasti. Sen tekstit näyttivät yllyttävän raakuuksiin, suvaitsevan moraalittomuutta ja saattavan Jumalan epäedulliseen valoon ympäröivän kulttuurin käsityksiin verrattaessa.

Tässä tilanteessa varhaiset kirkkoisät puolustivat Vanhaa testamenttia tulkitsemalla sen tekstit allegorioiksi. Tämä kuulosti hyvältä hellenistisessä ajattelumaailmassa, jossa silminnähtävän ja piilotetun merkityksen ero oli viisauden polttoainetta.

Aleksandrialaisella juutalaisella filosofilla Filonilla (n. 20 eKr.–n. 50 jKr.) oli vahva vaikutus kristilliseen allegorisointiin. Hän ajatteli, että Raamatun eli kristittyjen Vanhan testamentin tekstien kirjaimellinen tulkinta kertoo vielä lapsenkengissä olevasta hengellisestä ymmärryksestä. Filonin mukaan esimerkiksi ilmestysmajan seitsenhaarainen kynttilänjalka tarkoitti seitsemää tunnettua planeettaa.

Aleksandriasta muodostui vähitellen kristillisen allegorisoinnin keskus. Koulukunnan tunnetuimpia edustajia ovat Filonilta vaikutteita perineet Origenes (n. 185–254) ja Klemens Aleksandrialainen (n. 150–n. 215). Klemens esimerkiksi tulkitsi Mooseksen laintaulujen viittaavan universumiin. Abrahamin vaimoista Saara puolestaan tarkoitti jumalallista viisautta ja Hagar pakanafilosofiaa.

Myöhemmin kirkkoisä Augustinus (354–430) jakoi tekstin merkityksen neljään tasoon: kirjaimelliseen, allegoriseen, moraaliseen ja eskatologiseen eli tulevaa kuvaavaan. Esimerkiksi Raamatussa mainittu Jerusalem tarkoittaa hänen mukaansa paitsi historiallista Jerusalemia, myös Kristuksen seurakuntaa ja ihmisen sielua sekä taivaallista Jerusalemia. Augustinuksen vaikutuksesta allegorisoinnista tuli kirkon raamatuntulkinnan kivijalka lähes vuosituhanneksi.

Antiokialaiset korostivat kirjaimellista sisältöä

Allegorinen tulkinta jätti syviin varjoihinsa kilpailevan antiokialaisen koulukunnan. Antiokialainen koulu edusti tekstin kirjaimellista tulkintaa, jossa apukeinoja olivat normaalit kielen säännöt ja historialliset tosiasiat. Antiokialaiset kritisoivat allegorisoijia siitä, että Vanhan testamentin kertomusten historiallinen totuudellisuus unohtui, kun kaikki tulkittiin vertauskuviksi

Antiokialainen tulkintatapa koki rajun nousun uskonpuhdistuksen yhteydessä. Muun muassa Martti Luther vertasi kirjaimelliseksi tarkoitettujen tekstien hengellistämistä kuonaan ja poisheitettäviin ryysyihin. Vaikka allegorisoinnilla on harjoittajansa nykyisten protestanttisten ja evankelisten kristittyjen parissa, voidaan antiokialaista tulkintatapaa pitää niiden keskuudessa edelleenkin vallitsevana.

Tekstityyppi ratkaisee

Milloin allegorisen tulkinnan tekeminen on sitten oikein ja milloin kyse on tekstin väärästä hengellistämisestä.

Yksinkertainen pääsääntö on, että allegorisen tekstijakson tulkinta allegoriana on aina oikein ja Raamatun kirjaimellisten tekstien allegorinen tulkinta aina väärin. Raamatussa on paljon lyhyempiä tai pidempiä jaksoja, joissa kirjoittajat ovat tietoisesti hyödyntäneet allegoriaa. Pisimpiä allegorioita sisältävät profeettojen kirjat ja Ilmestyskirja. Usein tällaisen jakson kirjaimellinen tulkinta ei ole edes mahdollista

Yleensä tekstin kirjoitustyyli tai kirjoittaja antavat myös selvän vihjeen allegorian käytöstä. Myös yksittäiset lauseet sisältävät allegorioita, jotka on helppo tulkita oikein asiayhteyden pohjalta. Esimerkiksi Danielin kirjassa kirjoittaja selvästi paljastaa kuvaamiensa eläinten tarkoittavan valtakuntia.[ii]

Kirjaimelliseksi tarkoitettuja tekstityyppejä ovat muun muassa Raamatun kertomukset. Vanha testamentti on pääosiltaan historiallista kertomusta, Uusi testamentti puolestaan historiallista elämänkertaa tai opillisia kirjeitä. Esimerkiksi evankeliumeissa kerrotun ruokkimisihmeen viittä leipää ja kahta kalaa on väärin tulkita kuvaavan muuta kuin leipiä ja kaloja.[iii]

Aina allegoriseksi tarkoitetun jakson erottaminen ei ole helppoa, ja esimerkiksi alussa mainittu Paavalin tapa soveltaa härkien ruokkimista koskevaa käskyä on yllä esitetyn pääsäännön valossa vähintäänkin rajatapaus.

Ylitulkinnan vaarat

Toisinaan myös kirjaimellisesti tulkittaviksi tarkoitetuista teksteistä on mahdollista löytää hartauselämää elävöittäviä vertauskuvia, ja monia hengellisiä periaatteita voi nasevasti havainnollistaa esimerkiksi Vanhan testamentin historiallisista kertomuksista poimituilla allegorioilla.

Samalla on kuitenkin tiedostettava, että tällaiseen tekstien hengellistämiseen liittyy myös vaaransa. Allegorisoinnissa tulkitsijan kekseliäisyys ja mielikuvitus ylittävät helposti tekstin selkeän ja historiallisen merkityksen. Saarnan yhteydessä innoittava selitys saattaa herättää kuulijoiden kiinnostusta, mutta samalla se voi yllyttää näitä etsimään uusia ja ennenkuulumattomia tulkintoja myös muihin tuttuihin jakeisiin. Yhteisön kannalta vaarana on myös Raamatun selittämisen keskittyminen kekseliäimmille, koska heidän tulkintansa koetaan elävimmiksi ja hengellisimmiksi.

Voikin kysyä, että kuinka tarpeellista Kirjoitusten allegorisointi on. Jumala ei tarkoittanut Pyhän Hengen inspiroimaa Raamattua koodikieliseksi sanomaksi, jota vain kätkettyjä merkityksiä ja tasoja etsivät kykenevät tulkitsemaan, vaan kaikkien kristittyjen ymmärrettäväksi. Jokaisen raamatunlukijan ja –tulkitsijan tulee pysyä siinä, mitä kirjoittaja on halunnut kertomallaan sanoa sen sijaan, että yrittäisi tekstin pohjalta keksiä omia tai uusia kertomuksia.

Viitteet:

1) 5. Moos. 25:4; 1. Kor. 9:9. 2) Dan. 7. luku. 3) esim. Luuk. 9:12–17.

Kirjallisuus:

Bray, Gerald: Biblical Interpretation Past and Present. InterVarsityPress. 1996.

Dockery, David S.: Biblical Interpretation Then and Now. Baker Book House. 1992.

Grant, Robert M.: A Short History of the Interpretation of the Bible. Fortress Press. 1984.

Stein, Robert H.: Hermeneutiikan pelisäännöt – ohjeita Raamatun tulkintaan. Aikamedia. 2004.

Petoja ja merkkejä -kirjan puffi Ristin Voitto -lehdessä

”Ilmestyskirja liittyi lähinnä ohjusten lentoratojen arviointiin.” Juha Partasen pelonsekainen suhde ilmestyskirjaan muuttui Raamatun tulkintaoppiin tutustumisen myötä.

 

”Lopunaikojen tulkinta on ollut helluntailaista äijäviihdettä”

Uuden sukupolven ilmestyskirja-insinööri

Lari Launonen

Nuorempana Juha Partanen ei uskaltanut lukea ilmestyskirjaa. Nyt häneltä on ilmestynyt jo kolmas aihetta käsittelevä kirja.

Kaksitoistavuotias Juha Partanen seisoo perheensä kerrostaloasunnon parvekkeella. Hän tähyilee taivaalle ja miettii kuinka monta vuotta tätä elämää olisi jäljellä. Korkeintaan 23 vuotta, hän ajattelee. Vuonna 2000 maailman luomisesta olisi opetusten mukaan kulunut kuusituhatta vuotta, ja tuhatvuotinen valtakunta alkaisi. Hän miettii, ehtiikö saamaan ajokorttia, autoa ja perhettä. Salaa hän toivoo, että Jeesuksen paluu hieman viivästyisi.

Nyt Juha Partasella, 46, on ajokortti, auto ja perhe. Loppu ei ole tullut, vaikka hän sitä monien kuulemiensa Ilmestyskirjaa käsittelevien saarnojen perusteella osasi odottaa. Ilmestyskirja ei ole kuitenkaan joutunut roskakoriin. Toukokuussa Partaselta ilmestyi jo kolmas aihetta käsittelevä kirja Petoja ja merkkejä (Aikamedia 2011).

Nuorempana Partanen ei edes uskaltanut lukea Ilmestyskirjaa.

– Sen perusteella, mitä kiertelevät saarnaajat siitä opettivat, ilmestyskirjan tarkoitus oli lähinnä auttaa ohjusten lentoratojen arvioinnissa.

Partanen muistaa lapsuudestaan erityisen hyvin seurakuntalaisten nähtäväksi levitetyt valtavat ilmestyskirjan havaintokartat, joita koristavat tankit ja ohjukset kertoivat lopun läheisyydestä. Hänen mukaansa Ilmestyskirjasta muodostui useille hänen sukupolvensa edustajille ennemmin ahdistava kuin rohkaiseva kirja.

– Ilmestyskirjan opetus on traumatisoinut monia. Moni on varmasti poistanut kirjan lukurutiineistaan ja ottanut tilalle vaikkapa Psalmit tai Korkea Veisun. Pieni osa ikäluokastani on Ilmestyskirjan kanssa sillä tavalla sinut, että yrittää yhä sijoitella tsunameita ja tuhkapilviä sen jakeiden väliin.

Uutiset eivät saa määrätä tulkintaa

Juha Partasen suhde ilmestyskirjaan muuttui, kun hän vuonna 1995 päätyi Iso Kirja –opiston raamatuntulkinnan kurssille. Sitä ennen hän ei ollut hankkinut pankkikorttiakaan pedon merkin pelossa.

– Luin kirjan ensimmäistä kertaa läpi yöllä, yksin opiston tyhjällä käytävällä, koska en halunnut häiritä kämppistäni. Yllätyin, kun kirja olikin pelottavan sijasta rohkaiseva: sen mukaan olin voittajan puolella.

Partasen mielestä on väärin korottaa median uutisotsikot kiinnostavammiksi kuin Jumalan Sanan ilmoitus. Huono raamatuntulkinta kumpuaa usein siitä, että ensin luetaan aamun lehti ja sitten pohditaan, mihin sen ilmoitus sijoittuu Raamatussa.

– Esimerkiksi Lähi-idän politiikan ja Ilmestyskirjan yhdistäminen on jopa synnyttänyt kristittyjen omaa Da Vinci -koodin tyyppistä ”salaisuudet paljastavaa” kirjallisuutta. Herätysliikkeessämme tällainen harrastus on ollut perinteisesti miesvaltaista, joten asian voisi rinnastaa ”äijäviihteeseen”.

Kirjoillaan Partanen haluaa tuoda tasapainoisen raamatuntulkinnan hedelmät suuren yleisön luettavaksi. Toisaalta rivihelluntailaista, jolle erilaisten ilmestyskirjan tulkintamallien periaatteet ovat tuntemattomia, tulkintojen kirjo saattaa hämmentää: kenen opetusta tässä nyt pitäisi uskoa?

– Itse luotan ihmisten omaan arviointikykyyn, joten rohkaisen kaikkia tutustumaan erilaisiin tulkintamalleihin. Ongelmana on se, että monet ihmiset tuntevat vain yhden tulkintamallin, ja tutustuvat tulkintaeroihin vain tuon mallin viitekehyksessä. Esimerkiksi Leo Mellerin ja Juhani Kuosmasen näkemyserot ovat ”myrsky vesilasissa” suhteessa laajempaan tulkintakirjoon.

Väärään rauhaan tuudittamista?

Erilaiset ajan merkit pitävät kristityt yhä varpaillaan. Japanissa järisee, amerikkalaisprofeetat antavat uusia päivämääriä Jeesuksen paluulle ja David Wilkersonin Näky -kirjan uusintapainos käy kaupaksi. Partanen ei kuitenkaan kehota tarkkailemaan taivasta tai uutisotsikoita.

– Pörssikriisit, sodat ja tsunamit eivät ole luotettavia lopun merkkejä. Näitä tapahtuu jokaisen sukupolven aikana. On hyvä muistaa, että esimerkiksi Rooman tuho 400-luvulla tai Toinen maailmansota ovat olleet meidän aikamme ”merkkejä” huomattavasti mullistavampia tapahtumia.

Tuudittaako Partanen meitä nyt ”väärään rauhaan”? Eikö enää pidä Jeesuksen kehotuksen mukaisesti valvoa?

- Valvominen Jeesuksen puheissa liittyy oman hengellisen tilan valvomiseen, harvoin jos koskaan lopun aikoihin.

KAINALO

Juha Partasen TOP 5 Ilmestyskirja-kirjaa

C. I. Scofield: ”Scofield’s Reference Bible” (1909)

Selityksiä sisältänyt Scofieldin Raamattu kohautti suurta yleisöä ja popularisoi dispensationalismina tunnetun tulkintamallin.

Vilho Hartonen: ”Mitä pian tapahtuu” (1950)

Aluksi myyntikieltoon julistettu kirja vakiinnutti asemansa ja määritteli helluntaiherätyksen Ilmestyskirjan tulkintaa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Hal Lindsey: ”Maa entinen suuri planeetta?” (1970):

Miljoonia myynyt klassista dispensationalismia sisältävä kirja, jossa maailman tapahtumat sijoitetaan Ilmestyskirjan sivuille Kolmatta maailmansotaa myöten. Kirjan ajatukset ovat siirtyneet uusille sukupolville ”Viimeisten päivien vaellus” -kirjasarjan kautta.

Osmo Haavisto: ”Mitä Johannes näki?” (1995)

Ensimmäinen helluntaiherätyksen Ilmestyskirjan perustulkinnoista poikkeava kirja. Silloinen Ristin Voiton päätoimittaja totesi kirjasta, ettei omatunnon syistä voi suositella sen lukemista.

Raamatun Ilmestyskirja (n. 90-95 jKr.)

Kaikkien selitysteosten äiti, jonka sanoma on oikea ja sisältö virheetön. Tämän kirjan lukeminen on ehdoton perusvaatimus ennen yhteenkään aiheeseen liittyvään kirjaan tarttumista.

Kolme avainta tasapainoiseen Raamatun tulkintaan

Kiinnostu tekstin taustoista, etsi ajatuskokonaisuuksia, mieti peruskysymyksiä – Raamatun tulkintaa auttavat periaatteet ovat jokaisen omaksuttavissa.

Raamatuntulkitsijan tulee muistaa, että tekstillä on aina oma historiallinen taustansa. Tekstin tarkoitus on päätetty jo kirjoitushetkellä, ja sitä ei voi enää muuttaa. Tekstin alkuperäinen tarkoitus ja sen takana olevat periaatteet ovat kuitenkin löydettävissä, tulkittavissa ja sovellettavissa myös tähän päivään. Paavali ei kirjoittanut tämän päivän kristityille sanaakaan, mutta hänen aikalaisilleen kirjoittamansa kirjeet ovat sovellettavissa myös nykyhetkeen.

Yksi osa Raamatun tulkintaa on tekstin taustaan liittyvien, ymmärtämistä estävien kuilujen ylittäminen. Näitä kuiluja ovat muun muassa kieleen ja kirjallisiin tyyleihin liittyvät erot sekä maantieteellinen, historiallinen ja kulttuurillinen etäisyys tuhansia vuosia vanhoihin teksteihin. Esimerkiksi Paavalin usein toistama kehotus tervehtiä veljiä pyhällä suudelmalla oli hänen kulttuuriaan, mutta suomalaisessa nykypäivässä sovellus voisi olla esimerkiksi ystävällinen kädenpuristus.

Tekstin taustojen selvittämiseen liittyy myös tutustuminen Raamatun muihin samasta asiasta tai tapahtumasta kertoviin jaksoihin. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin yksittäinen jae ”Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa mitä ikinä tahdotte, ja se tapahtuu teille” näyttäisi lupaavan kristityille kaikkien rukousten toteutumista. Monet ovat huomanneet, että näin ei kuitenkaan tapahdu. Muut raamatunkohdat tarkentavatkin rukousvastausten ehtoja. Toteutuvan rukouksen tulee olla Jumalan tahdon mukainen. Joskus toteutumattomuuden syy löytyy vääristä tarkoitusperistä.

Keskeinen raamatuntulkinnan perussääntö on tulkita Raamattua Raamatun itsensä avulla ja käyttää selviä Raamatun kohtia apuna epäselvien ymmärtämisessä.


Viisas tulkitsija huomioi ajatuskokonaisuudet

Raamatuntulkintaa helpottaa kokonaisten ajatusten etsiminen tutkittavasta tekstijaksosta. Nämä löytyvät yleensä pidempiä kuin vain yhden jakeen mittaisia tekstipätkiä lukemalla. Tähän tarkoitukseen hyvä käytännön apuväline on kappalejakoinen Raamattu, jossa yksittäisten jakeiden sijaan teksti on jaettu ajatuskokonaisuuksiin, kappaleisiin.

Tekstijakson oikea tulkinta lähtee luonnollisesti siitä, että jakson jokainen sana on ymmärretty oikein. Tietyllä sanalla voi olla tutkittavassa jaksossa jokin yleisestä merkityksestä poikkeava erityismerkitys riippuen asiayhteydestä tai siitä, miten kirjoittaja sanaa käyttää. Tämän hahmottamisessa apuna voivat olla sanakirjat ja selitysteokset.

Esimerkki kokonaisuudesta erotettuun raamatunkohtaan perustuvasta väärästä tulkinnasta on ajatus, että ei-kristitty on kykenemätön ymmärtämään Raamatun tekstien tarkoitusta. Käsitystä perustellaan Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen sanoilla, joiden mukaan Jumalan Hengestä peräisin olevat asiat sielulliselle ihmiselle ”hullutusta” ja että hengelliset asiat on selvitettävä Hengen avulla. Samaan tekstiyhteyteen kuuluvat kuitenkin myös Paavalin sanat, joiden mukaan ihmisten viisaus on Jumalalle hullutusta. Paavali ei luonnollisestikaan tarkoita, ettei Jumala ymmärrä ihmisten viisautta, vaan ettei hän arvosta sitä. ”Hullutus” viittaa siis arvostuksen puutteeseen. Hengen apu uskovalle liittyykin pääasiassa siihen, että he arvostavat tekstin tarkoitusta ja toimivat sen mukaan, toisin kuin ei-kristityt.
Vasta tulkittavan jakson sanojen ja asiayhteyden ymmärtämisen jälkeen voidaan tehdä tekstin tulkinta ja sovellus tähän päivään. Ensin tulee kuitenkin ymmärtää, mitä kirjoittaja halusi sanoa tekstin alkuperäisille lukijoille.

Raamatun perusviestin muistaminen pitää oikeassa kurssissa

Raamattua tulkitsevan olisi aina hyvä pohtia sitä, miten tulkittava tekstijakso kytkeytyy Jumalan Raamatussa antaman itseilmoituksen perusmotiiveihin. Jumala on kirjoituttanut Raamatun, jotta ihmiset löytäisivät vastauksen kysymyksiin: ”Miten ihminen voi pelastua?” ja ”Miten ihminen voi noudattaa Jumalan tahtoa eli pysyä hänen yhteydessään?”

Kun tekstijakson merkitystä arvioidaan näiden kahden peruskysymyksen kautta, löydetään Raamatun tärkeät opetukset, eikä ajauduta riitelemään epäolennaisuuksista. Näin vältytään siltä, että yksityiskohdat peittäisivät alleen kirjan kokonaissanoman, kuten on vaarana esimerkiksi Ilmestyskirjassa esiintyvän luvun 666 liialla pohdinnalla.

Kun teksti on ensin ymmärretty, tulkittu ja sitten sovellettu tähän päivään, niin löydettyä tarkoitusta tulee arvostaa. Tulkinnan terveet periaatteet auttavat löytämään tekstin todellisen opetuksen. Tämä puolestaan helpottaa Raamatun ja Jumalan tahdon mukaan toimimista. Osa tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta pysyy aina ymmärtämistä vaikeuttavien kuilujen takana peitossa, mutta se pitää Raamatun tulkitsijat nöyrinä Jumalan Sanan yliluonnollisen suuruuden edessä.


”Raamattua tulkitsevan olisi aina hyvä pohtia sitä, miten tulkittava tekstijakso kytkeytyy Jumalan Raamatussa antaman itseilmoituksen perusmotiiveihin.”

Hesekielin kirjan ja Ilmestyskirjan yhteyksiä

Ilmestyskirjan näkyjen ja Hesekielin kirjan tapahtumien järjestyksestä ja sisällöstä löytyy yllättäviä yhtenäivyyksiä. Tämänkin seikan taustalla voi ajatella olevan se, että apokalyptiikalle oli ominaista lainata ja saada vaikutteita Vanhan testamentin teksteistä. Ilmestyskirja on Uuden testamentin ainoa kokonainen apokalyptinen teos. Muissa Uuden testamentin kirjoissa on vain apokalyptisia jaksoja.

HESEKIEL	TAPAHTUMA TAI NÄKY	ILMESTYSKIRJA
1:1 1:5 1:10 1:22 1:24 1:28 2:9 3:1, 3 7:2 9:4 10:2 14:21 26:13 27:28-30 37:10 37:27 38:2-3 40:2 40:3 43:16 47:1, 12 48:31	Profeetta näkee taivaan avoinna Neljä olentoa Olennot ovat samannäköisiä Valtaistuinsalissa kristalli Ääni kuin vetten pauhu Sateenkaari valtaistuinsalissa Kirjakäärö Kirjakäärö syödään Maan neljä kulmaa Jumalan merkki Enkeli heittää maahan tulen Vitsaukset ovat samoja Babylonissa ei soiteta harppua Merenkulkijat surevat Babylonia Kuolleisiin tulee henki Jumala asuu ihmisten keskellä Magog ja Gog Korkea vuori Kaupunki mitataan Kaupunki neliönmuotoinen Virrat ovat samanlaisia Kaupungin portit samanlaisia	19:11 4:6 4:7 4:6 1:15 4:3 5:1 10:10 7:1 7:3 8:5 6:8 18:22 18:17-19 11:11 21:3 20:8 21:10 11:1, 21:15 21:16 22:1-2 21:12

Ihminen tulee - oletko valmis?

Suuren herätyksen saapumisesta on puhuttu jo parikymmentä vuotta. Yli-vainion aikojen paluun viipymiseen syitä etsivät katseet ovat kääntyneet Jumalasta ihmiseen. Syy siihen, etteivät ihmiset tule alttarille on vieritetty seurakuntalaisten niskoille.

Herätyksen tulo on sidottu ihmisten tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Yleisesti julistetaan, että herätys viipyy, koska seurakunnat eivät ole valmiita vastaanottamaan suurta määrää ”maailmasta” tulevia ihmisiä. Seurakuntien sanotaan olevan liian sisäänlämpiäviä laitoksia, jotta erilaisista taustoista tuleva ja helluntainormeista tietämätön väki olisi tervetullutta.

Sisäsiintoissyytöksissä on varmasti perää! Mutta... mitalilla on aina kaksi puolta. Seurakuntalaisia syyttävien virhe on siinä, että he näkevät vain toisen puolen. Olisi tärkeää tiedostaa syynä herätyksen viipymiseen olevan molemmilla puolilla, tässä tapauksessa myös Jumalan osuudessa.

Ihmisen osuus herätyksessä

Herätyksen janossa olemme laatineet suunnitelmia hengellisen sota-armeijamme organisoimiseksi. Toivomme erilaisten väellä ja voimalla toteutettujen kikkojen ja metodien tuovan voiton. Herätyksen avaimia haetaan epätoivoisesti mm. ihmisten välisen yhteyden lisäämisestä, solutoiminnan vahvistamisesta, sisäisestä parantumisesta ja ylistyksen määrän lisäämisestä. Kaikki edellä mainitut ovat tietysti hyviä asioita.

Maallisen markkinoinnin ja ihmistieteiden teoriat on käytetty etsittäessä ratkaisua hengenvuodatuksen puutteeseen. Ajattelu "tämä toimii maallisessa markkinoinnissa, miksei siis Jumalan markkinoinnissa" ei ole tuottanut tulosta. On odotettu Jumalan käyttävän ihmisviisautta työnsä eteenpäin viemiseksi. Tulokset ovat laihoja.

Keskittyminen ihmisen kykyyn kehitellä herätystä on jättänyt herätyksen antajan, Jumalan vain yleensä kovalla äänellä esitettyjen puheiden sivulauseisiin. Puhuvat ovatkin kerkeitä esittelemään aina uusia eksoottisia "kikka kuutosia", jotka lähtevät kiertämään kristillistä maailmaa.

Jumalan osuus herätyksessä

Mikä on Jumalan osuus herätyksessä? Kaikki lähtee Jumalan kädestä, myös ihmisen pelastuminen. Tosiasia on se, että ilman Jumalaa emme voi mitään, edes tehdä herätystä. Herätyksen suunnittelu, kehittely ja tutkiminen ovat vain hyvin käytettyä vapaa-aikaa, jos Jumala ei ole niissä mukana.

Ihmisen muokkaaminen parannukseen ja pelastaminen on Jumalan ja hänen henkensä työtä. Herätys ei tule, vaikka seurakuntaihmiset olisivat valmiita. Itse asiassa seurakunta ei koskaan tulekaan valmiiksi, vaan ihmisten seurakunnan ympärillä täytyy tulla valmiiksi, synnintuntoon ennen uskoontuloaan. Jos pohditaan vain seurakunnan keinoja tavoittaa uusia kääntyviä, pelastustapahtumassa saattaa korostua ihmisen osuus Jumalan kustannuksella.

Vastuunsiirtoa Jumalalta ihmisille voidaan käyttää syyllistämään seurakuntalaisia huonoiksi uskovaisiksi. Velvoitteiden sijaan tulisi korostaa sitä, että Jumala voi ja haluaa käyttää myös ihmistä palvelemaan itseään. Se, että ihminen saa palvella Jumalaa ja nähdä hänen työnsä tuloksia jopa itsensä kautta nostaa uskovan itsetuntoa.

Jumala vai ihminen pelastajana

Herätyksen viipymisen jättämisen seurakunnan harteille synnyttää suuria kysymyksiä. Jättäisikö Jumala jonkun yksilön pelastamatta sen takia, että me olemme huonoja uskovaisia? Jättäisikö Jumala muiden ihmisten pelastamisen yksin meidän varaamme? Ei varmasti, sillä hänen rakkautensa kaikkia ihmisiä kohtaan on siihen liian suuri.

On vaarallista jos kaikkivaltias Jumala rajoitetaan ihmisistä riippuvaiseksi. Sekä yksilöuskovia että seurakuntana kristittyjen tulisi varoa ns. "messiaskompleksia." Varamessiaina saatamme ajatella, että ilman meitä Jumala ei voi tehdä mitään, varsinkaan pelastaa ketään. Pikemminkin asia on niin, että Jumala ei tarvitse meitä, vaan me tarvitsemme Jumalaa. Kenenkään ei tarvitse tehdä mitään sen takia, että on syyllistetty tai velvoitettu ihmisten puolelta. Kaiken tekemisen tulisi kummuta halusta palvoa ja palvella Jumalaa.

Vastuu ihmisen pelastumisesta ja herätyksen saapumisesta on sekä Jumalalla että seurakunnalla. Näiden kahden osapuolen lisäksi on herätysyhtälössä vielä kolmas, tuntematon muuttuja. Hän on vielä Jumalaa tuntematon ihminen, jolla on vapaa tahto ratkaista suhteensa pelastukseen. Ihminen tulee, mutta vasta kun antaa Jumalan tehdä itsensä valmiiksi.