Jeesus tulee, mutta miten ja milloin

Kirjoitus on stilisoimaton versio Ristin Voitto -lehden numerossa 2/15 julkaistusta artikkelista.

Raamattu puhuu Jeesuksen paluusta. Raamatusta onkin etsitty vastauksia siihen, miten ja milloin Jeesus palaa takaisin. Suomen helluntaiherätyksessä puhutaan kuitenkin aiempaa vähemmän Jeesuksen paluusta, sillä 1980-luvun loppu jätti syvän haavan liikkeen lopun aikojen opetukseen.

Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksen tulevan takaisin pian. Vanhassa testamentissa Jeesuksen paluuseen rinnastetaan ”Herran päivän” tuleminen. Viimeisestä raamatullisista maininnoista on kuitenkin jo lähes 2000 vuotta, joten moni on miettinyt, palaako Jeesus takaisin. Herran päivän on selitetty viittaavan erilaisiin Jumalan tuomioiden toteutumisiin, joten samanlaisia vertauskuvallisia tulkintoja on sovitettu myös Jeesuksen paluusta kertoviin kohtiin. Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas kuitenkin kertoo Jeesuksen palaavan takaisin samalla tavoin, kuin opetuslapset näkivät hänen nousevan ylös taivaaseen.[i]

Jeesuksen paluu ennen ja nyt

Varhaiset kristityt odottivat Jeesuksen palaavan pian ja perustavan maan päälle valtakuntansa. Jeesuksen paluuseen liittyviin opetuksiin tutustuneet ovat kuitenkin havainneet, että siihen liittyy nykyisin monen monta näkemystä. Useimmiten erilaisten tulkintojen synnyn taustalla on se, että Jeesus ei ole tullut kulloisenkin odotuksen ja opetuksen mukaisesti. Tulkintoja on siis täytynyt muuttaa tai päivittää.

Esimerkki Jeesuksen paluun epäonnistuneesta opetuksesta löytyy lähihistoriasta. Jeesuksen opetettiin palaavan ennen vuotta 1988, mutta näin ei käynyt. Ajankohta laskettiin lisäämällä Israelin itsenäistymisvuoteen 1948 raamatullinen sukupolven ikä eli noin 40 vuotta. Laskelmaan päädyttiin Matteuksen evankeliumin sisältämästä viikunapuu-vertauksesta, joka tulkittiin siten, että Israelin synnyn näkevä sukupolvi näkee myös Jeesuksen paluun.[ii] Tämän lisäksi opetettiin, että Jeesus tulee todennäköisesti ennen vuotta 1988, koska aikaa on lyhennetty Jumalan valittujen tähden[iii].

Jeesuksen paluu käsitetään monesti alkuperäisen helluntaisanoman keskipisteeksi ja sitä eniten muovanneena asiana. Helluntaiherätyksen opillisia tunnusmerkkejä onkin pyhän hengen vuodatuksen lisäksi voimakas lopunajallinen odotus.[iv] Suurin osa ennen 90-lukua helluntaiherätyksen tilaisuuksiin säännöllisesti osallistuneista kuulikin vielä selkeitä ja yksityiskohtaisia opetuksia siitä, miten ja milloin Jeesus palaa takaisin. Tämä sanoma kärsi 1980-luvun lopulla paikkansapitämättömien opetusten vuoksi haaksirikon, josta opettajat ja kuulijat eivät ole vieläkään kunnolla toipuneet.

Nykyisin Suomen helluntaiherätyksen opetus on yleisluontoisempaa. Vuoden 2001 Talvipäivien yhteydessä julkaistussa asiakirjassa todetaan, että ”Jeesus Kristus tempaa lupauksensa mukaan seurakuntansa luokseen, minkä jälkeen hän tulee kuninkaana hallitsemaan koko maailmaa. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan. Tämä on vanhurskaiden ikuinen osa”. Tämä ympäripyöreä muotoilu poiki runsaasti tarkennuksia vuonna 2014 julkaistuun Suomen helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat -julkaisuun.

Miten ja milloin Jeesus palaa?

Jeesuksen paluuseen uskovan on luonnollista pohtia miten ja milloin Hän palaa. Raamatun mukaan Jeesus tulee takaisin pian.[v] Äskettäin pitämälläni Jeesuksen paluuta käsittelevällä raamattutunnilla pyysin yleisöä nostamaan kätensä ylös, jos he uskovat Jeesuksen palaavan pian. Suurin osa käsistä nousi. Tämän jälkeen kysyin, mitä ”pian” ihmisille tarkoittaa. Kysyessäni, tuleeko Jeesus vuoden sisällä, vain pari kättä nousi. Muutama sen sijaan uskoi Jeesuksen pikaisen tulemisen tapahtuvan kymmenen vuoden, samoin kuin viidenkymmenen vuoden sisällä. Jeesuksen tuleminen ”pian” on siis ihmisten mielessä venyvä käsite, mutta silti lähes jokainen sukupolvi tulkitsee sen tapahtuvan omana aikanaan.

Seurakunnan ylöstempaamisen ajankohdasta Uskon pääkohdat –julkaisu esittää kolme erilaista näkemystä. Kaikki näkemykset sisältävät ajatuksen lopunajallisesta tai suuresta ahdistuksesta, jota kutsutaan myös vihan tai vaivan ajaksi sekä Jaakobin ahdistukseksi. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Kristus ”tempaa” seurakunnan taivaaseen ennen suurta ahdistusta. Toisen näkemyksen mukaan seurakunta temmataan taivaaseen vaivan ajan puolivälissä ennen sen vaikeimpia vaiheita. Kolmannen näkemyksen mukaan paluu tapahtuu vasta vaivan ajan lopussa.

Kaksi ensimmäistä näkemystä sisältävät ajatuksen Kristuksen kaksivaiheisesta tulemuksesta. Jeesuksen paluun ensimmäisessä vaiheessa, tempauksessa, uskovat haettaisiin pois maailmasta, jossa alkaa jyllätä erityinen Antikristuksen johtama lopun ajan viha. Tämä vihan aika päättyisi paluun toisessa vaiheessa, näkyvässä tulemuksessa, jossa Kristus palaa maan päälle ja kukistaa Antikristuksen. Kolmannen, yksivaiheisen näkemyksen, mukaan Jeesus palaa takaisin vain kerran ja näkyvästi maan päälle. Tähän näkemykseen ei aina liity paluuta edeltävää erityistä ahdistuksen aikaa.

Kaksivaiheinen paluu

                                                                                                         

Kaksivaiheisen paluun perusteluina käytetään raamatunkohtia, joiden mukaan seurakunta ei näyttäisi kokevan suurta ahdistusta, vaan sen kohteena olisivatkin juutalaiset[vi]. Näkemyksen kannattajat tulkitsevat, että ”tempaukseen” liitetyt kohdat eroavat ”tulemusta” käsittelevistä niin paljon, että niiden täytyy kuvata eri tapahtumaa[vii]. Tulemus voi näkemyksen kannattajien mielestä tapahtua milloin vain, jopa pian. Tästä poikkeuksena ovat tulkitsijat, jotka uskovat profetioiden osoittavan sen, että ennen Jeesuksen paluuta Jerusalemiin rakennetaan uusi Jahven temppeli.

Kaksivaiheisen tulemuksen opetuksen seurauksena pidetään niin herätystä kuin lähetys- ja evankeliointityön vilkastumista[viii]. Nämä ovat tietysti hyviä asioita, mutta Vilho Hartosen esitellessä uutta näkemystä 1940-luvun lopulla se sai osakseen myös arvostelua helluntaiherätyksessä. Huomiota herätti opetukseen sisältyvä mahdollisuus päästä taivaaseen ikään kuin takaportin kautta[ix].

Tämä takaportti-ajatusta selittää hyvin oma, mutta muiden kanssa jaettu, kokemukseni kuullusta opetuksesta. Pikkupoikana Jeesuksen paluu synnytti minussa pelkoa, sillä en aina ollut varma siitä, että pääsen paluun ensivaiheessa temmattujen joukossa taivaaseen. Pelkäsin jääväni muiden ”ei-palavien” kristittyjen kanssa Antikristuksen vainoihin. Suunnitelmani oli piileskellä ja odottaa paluun toista, näkyvää vaihetta, joka lopettaisi vainot. Kiinni jäädessäni tunnustaisin kuitenkin rohkeasti uskoni Jeesukseen, vaikka se opetusten mukaisesti johtaisi teloitukseen. Marttyyrius näet takaisi minulle pääsyn Jumalan valtakuntaan. Tällaisen takaportin mahdollisuutta suositeltiin kertomaan ystäville ja perheenjäsenille.

Yksivaiheinen paluu

Yksivaiheinen Jeesuksen paluu on kristikunnan yleisesti jakama näkemys. Suuri osa kristityistä ei ole edes kuullut kaksivaiheisen paluun näkemyksestä. Yksivaiheisen tulemuksen näkemyksen edustajat perustelevat kantaansa sillä, että Jeesuksen tulemukseen liittyvissä teksteissä ”tempaa” ja ”tulee” sanoilla tarkoitetaan lopulta samaa asiaa. Tekstit ikään kuin täydentävät toisiaan samoin kuin evankeliumit kertoessaan hieman eri tavoin samoista tapahtumista. Yksivaiheiseen näkemykseen ei aina liity ajatusta erityisestä lopunajallisesta ahdistuksesta, sillä siinä painotetaan sitä, että kristittyjä on vainottu koko seurakunnan historian ajan.

Jeesuksen yksivaiheisen tulemuksen näkemys ei jätä takaporttia taivaaseen liian myöhään havahtuneille. Siihen ei myöskään kuulu taakse jääneitä kristittyjä, sillä Jeesuksen paluu aloittaa tuhatvuotisen valtakunnan. Näkemys ei siis muuta mitään kristityn arjessa. Kukaan meistä ei tiedä tulevaisuuttaan, joten uskovan tulee olla valmis koko ajan. Raamattua tarkasteltaessa huomataan myös se, että Jeesuksen opetukset ”valvomisesta” eivät ensisijaisesti liity paluun ajankohdan tutkimiseen, vaan oman jumalasuhteen valvomiseen.

Jeesuksen paluu on moniselitteinen

Uskon pääkohdat -julkaisussa Jeesuksen paluuseen liittyvässä osiossa näkyvät uusi aika ja uudet tulkitsijat. Se pikemminkin tiedottaa erilaisista näkemyksistä sen sijaan, että esittäisi yksiselitteisen tulkinnan Jeesuksen paluusta. Tämä näkyy myös siinä, että Jeesuksen paluuseen liittyvä tarkennusosa on julkaisun kymmeneen uskon pääkohtaan liittyvistä ylivoimaisesti pisin. Se kuvastanee sitä, että aihe on Suomen helluntaiherätyksessä vaikea, mutta edelleen tärkeä. Näyttää myös siltä, että erilaiset tulkinnat aiheesta ovat aiempaa hyväksytympiä.

Erilaisten näkemysten hämmentämien on tärkeätä muistaa, että erojen taustalla ovat Raamatun tulkinnalliset seikat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kristityt ovat tulkinneet samoja raamatunpaikkoja eri tavoin tai painottaneet joitakin muita enemmän rakentaessaan näkemystä jostain, mitä kukaan ei ole vielä nähnyt tai kokenut. Tulkinta ja tulkitsijat ovat aina aikaansa sidottuja. Nykyisin on luontevaa sanoa, että vasta lopussa tiedämme, mikä näkemys osui oikeaan, vai osuiko mikään. ”Ken elää, se näkee”, sanonta kuvaa tämän ajan tulkintaa hyvin.

---

[i] Apt. 1:11

[ii] Matt. 24:32—34; 24:22.

[iii] Lindsey, 65; Nousiainen, 26; 58.

[iv] Mäkilä, 117.

[v] Ilm. 22. luku

[vi] 1. Tess. 1:10; 5:9 Room. 11:25-27

[vii] 1. Tess 4:16-17; 1. Kor. 15:51-52; Matt. 24:27

[viii] LaHaye, 18.

[ix] Haavisto, 153-155.

Kirjallisuus:

Haavisto, O. 1995 Mitä Johannes näki? Aika Oy.

LaHaye, T. 2002. Ihmiskunnan kohtalon hetket. Aika Oy.

Lindsey, H. 1972. Maa entinen suuri planeetta. Ristin Voitto.

Nousiainen, Tapio. 1967. Mikä hetki yöstä on? Päivä.

Mäkilä, P. 2010. Helluntailainen - Klassisen helluntailaisuuden teologinen ihmiskäsitys. Kuva ja Sana.

Johannes Krysostomoksen näkemys avioliitosta

"Siunauksilla suolaa syntiinlankeemuksen haavoihin"

Johannes Krysostomoksen näkemys avioliitosta edustaa sen varhaista kehitysvaihetta kirkolliseksi sakramentiksi. Johannes Krysostomos oli merkittävä kirkkoisä, jonka ajatukset ovat sekä itäisen ortodoksi- että läntisen katolisen kirkon yhteistä traditiota. Tässä keskitytään tarkastelemaan kristillisen avioliiton taustaa ja seremonioita, joten tarkastelun ulkopuolelle jäävät esimerkiksi avioliiton pysyvyyteen liittyvät kysymykset, kuten avioero. Aiheeseen ajankohtaisuutta tuo Suomessa pitkään jatkunut keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta, johon liittyvä kansalaisaloite saapui myös eduskunnan käsiteltäväksi keväällä 2014.

Johannes Krysostomos (n. 349—407) toimi ensin Antiokian pappina ja myöhemmin Konstantinopolin piispana vuosina 398—404. Hänet tunnetaan parhaiten lukuisista säilyneistä saarnoista ja tutkielmista. Krysostomos sai retorikon koulutuksen synnyinkaupungissaan Antiokiassa. Hänen kouluttajansa oli mitä ilmeisemmin pakanataustainen kaunopuhuja Libanius. Valmistuttuaan Krysostomoksesta tuli nikaiolaismielisen piispa Meletiuksen avustaja. Hän osallistui munkkiluostarin askeettiseen koulutukseen ja vietti kuusi vuotta vuorilla noudattaen tiukkaa askeettista käytäntöä. Krysostomos vihittiin papiksi vuonna 386, jonka jälkeen hän toimi yksitoista vuotta nikaiolaisen ryhmittymän presbyteerinä. Konstantinopolin patriarkaksi hän siirtyi vuonna 397. Krysostomoksen pastoraalista ja poliittista agendaa vastusti erityisesti Aleksandrian piispa Teofilus. Tämän juonittelujen takia Krysostomos erotettiin piispan istuimelta vuonna 403. Hänet karkotettiin myöhemmin Armeniaan, josta hänen vastustajansa toimittivat hänet lopulta Iberiaan.[1]

Krysostomoksen saarnat ovat olleet laajalti käännettyjä ja käytettyjä. Krysostomosta kutsuttiin ”Kultasuuksi” (kreikaksi khrysostomos), sillä hän oli lahjakas ja vaikuttava puhuja, joka puhelahjojensa ansiosta sai pitää saarnoja jo ollessaan Antiokiassa pappina, vaikka tehtävä yleensä kuului piispoille. Saarnat kestivät jopa kolme tuntia, joten niiltä vaadittiin tiettyä retorista näytösluontoisuutta, etenkin kun yleisön piti kuunnella niitä seisten, elleivät kuulijat olleet erittäin varakkaita. Krysostomos itse valitti, että hän joutui Konstantinopolissa kilpailemaan yleisön suosiosta hevoskilpailujen ja teatteriesitysten kanssa. Hänen saarnansa käsittelivät kristittyjen jokapäiväistä elämää, kuten marttyyriutta, pappeutta, pakanakulttuurin vaaroja, neitsyyttä ja avioliittoa.[2] Krysostomos saavutti yleisön suosion ja saattoi siitäkin syystä joutua eri tavoin ajattelevien erityisen huomion kohteeksi. Hänen ajatuksillaan oli ehkä liian paljon kuulijoita.

Kolmas vuosisata oli ensimmäinen kristillinen vuosisata, jolloin alettiin käyttää erityisiä kristillisiä avioliittoliturgioita. Niitä käytettiin yleisimmin häiden jälkeisissä kotiseremonioissa. Kristityt olivat tavallisesti avioituneet ensimmäisten kahden kristillisen vuosisadan ajan samalla tavoin kuin ei-kristitytkin. Vallitseva käytäntö oli Rooman valtakunnan laki, jossa avioliiton todettiin olevan siviilioikeudellinen toimi ja sopimus kahden vapaaehtoisen ihmisen välillä. Kirkko, kuten Krysostomoskin, hyväksyi tämän näkemyksen. Papisto kuitenkin arasteli siviilivihkimisen jälkeisiin hääjuhliin osallistumista, sillä ne olivat riehakkaita tapahtumia, joissa esitettiin eroottisia tansseja ja lauluja sekä näytelmiä. Krysostomos vaati, että avioituessa tuli välttää kotiseremonioihin yleisesti kuuluvia perinteisiä pakanauskonnollisia symboleita ja rituaaleja. Tällaisia ajatuksia esittivät hänen lisäkseen muutkin, kuten aikanaan jo Tertullianus, joka eli vuosina 155—230.[3]

Krysostomoksen vaatimuksia selittää osittain hänen käsityksensä avioliiton taustasta. Hän painottaa eräässä varhaisessa tutkielmassaan, että paratiisissa ensimmäiset ihmiset elivät täysin ei-seksuaalisessa tilassa ilman kaipuuta suvunjatkamiseen, siis yhdyntään, hedelmöitykseen, raskauteen tai synnytykseen, jotka kaikki olivat siis syntiinlankeemuksen seurausta. Avioliittokin sikisi hänen mielestään syntiinlankeemuksen tottelemattomuudesta, kirouksesta ja kuolemasta. Syntiinlankeemus ja siitä seurannut ihmisen kuolevaisuus olivat alkusyy sille, että ihmisrotu säilyy vain suvunjatkamisen kautta. Ei siis ole ihme, että tuon ajan kirkkoisien eedeniläisessä askeesin ihailussa avioliitto edusti elämän alinta tasoa.[4] On todennäköistä, että Krysostomos näki monien muiden lailla avioitumiseen liittyvien hääjuhlien riehakkaan seksuaalisuuden todisteena syntiinlankeemuksen turmeluksesta.

Suvunjatkamistoimintojen väistämätön seuraus olivat lapset. Krysostomoksen varhaisen näkemyksen mukaan erityisesti pojat oli turvallisinta kasvattaa luostarissa irrallaan kaupunkien moraalittomista kiusauksista. Myöhemmin parhaaksi kasvatuspaikaksi hänen ajatuksissaan muotoutui kristillinen koti ja kristityt vanhemmat. Krysostomos halusi tämänkin takia liittää avioitumiseen kristillistä sisältöä ja merkitystä. Hän suositteli, että pappien tulisi ikään kuin koota yhteen häät lausumalla morsiamen ylle kristilliset rukoukset (eukhai) ja siunaukset (eulogiai). Hän oli myös ensimmäinen, joka antoi kristillisen tulkinnan häissä käytetyille kruunuille. Ne symboloivat hänen mielestään niiden voittoa, jotka saavuttivat avioliiton ilman, että antoivat periksi haureudelle.[5] Ilmeisesti Krysostomos ymmärsi, että yleinen ja voittamattomalta tuntuva pakanallisuutta sisältävää ja syntiinlankeemusta symboloivaa avioitumiskäytäntöä on helpoin muuttaa sisältä käsin eli antaa sisällölle kristillisiä merkityksiä.

Ortodoksinen kirkko on säilyttänyt Krysostomoksen edustamat ajatukset ja tradition selvästi katolista kirkkoa uskollisemmin. Hääpari solmii laillisen avioliiton erillisen niin kutsutun kihlauspalvelun välityksellä, jonka jälkeen heidät saatetaan niin sanottuun kruunauspalvelukseen seurakunnan keskelle avioliiton sakramentaaliseen täyttymykseen. Katolisessa kirkossa vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Krysostomos ei itse avioliittoa sakramentiksi vielä mieltänyt, vaikka se nykyisin molemmissa katolisissa kirkoissa käsitetäänkin mysteeriksi eli sakramentiksi.[6] Asiaan vaikuttanee osittain se, että ortodoksisessa kirkossa teologian, ja samalla myös avioliittoteologian, kehittyminen loppui käytännössä viimeiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen ennen kirkkojen jakautumista vuonna 1054.

Avioliitolle alettiin vaatia kirkollisia sisältöjä ja merkityksiä kristinuskon voimistuessa ja yleistyessä 300-luvulla. Syynä vaatimuksiin olivat avioliittoon perinteisesti liittyvät pakanalliseksi koetut rituaalit ja niiden moraalittomuus. Johannes Krysostomos oli hyvien puheenlahjojensa ja saarnojensa aihepiirien takia eräs merkittävä varhainen tällaisten vaatimusten esittäjä avioliiton kirkollistumiskehityksen alkutaipaleella. Avioliitosta tulikin kristityn maailman suurimpien kirkkokuntien sakramentti, joten ei ole ihme, että avioliittoa puolustetaan myös pienien kirkkokuntien hallitsemilla alueilla, kuten Suomessa, ikään kuin sakramenttia, ja vastustetaan tasa-arvoista avioliittoa syntiinlankeemuksellisena. Avioliittoa kristillisenä instituutiona puolustavien voisi olla hyvä muistaa, että Krysostomos, ja moni muukin kirkkoisä, piti koko avioliittoa syntiinlankeemuksen moraalittomuuden seurauksena, vaikka hyväksyivät sen siviilioikeudellisen luonteen kahden aikuisen vapaaehtoisena liittona.

Kirjallisuus

Bronwen, Neil

2007       Towards defining a Christian culture: The Christian transformation of classical literature. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Bundy, David

2007       Early Asian and East African Christianities. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Hunter, David G.

2007       Sexuality, Marriage and the family. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Meyendorff, Johannes

1978       Avioliitto. Ortodoksin näkökulma. Pieksämäki: Ortodoksinen veljestö.

Meyendorff, John

1987       Bysantin teologia. Opillisia kysymyksiä. Heinävesi: Valamon luostari.

---

[1] Bronwen 2007, 325.

[2] Bundy 2007, 130; Neil 2007, 330

[3] Meyendorff 1978, 14—15; Meyendorff 1987, 108; Hunter 2007, 591.

[4] Hunter 2007, 595—596.

[5] Hunter 2007, 591—595.

[6] Meyendorff 1978, 16—30.

Kirja-arvio: Jumalan Sana - Inspiroitu ja erehtymätön

Jumalan Sana - Inspiroitu ja erehtymätön
Petri Mäkilä, Pasi Turunen (toim.)
Kuva ja Sana: Saarijärvi, 2010


Onko Jumala todella sanonut?

Ei mitään uutta auringon alla, sillä otsikon jo paratiisissa kuultu Jumalan Sanaan kohdistunut epäily haastaa kristittyjä tänäkin päivänä. Kirjassa tähän haasteeseen vastaa nimekäs joukko luterilaisia, vapaakirkollisia ja helluntailaisia pastoreita, raamatunopettajia ja teologeja.

Hyvä johdanto aiheeseen on Hannu Vuorisen aloitusartikkeli. Raamatun arvovalta riippuu siitä, mikä seuraavista kolmesta vaihtoehdosta valitaan: Raamattu on kokonaan Jumalan Sanaa, Raamatussa on myös Jumalan Sanaa tai Raamattu on kokonaan ihmisen sanaa. Kiinnostava ajatus oli se, että Raamatun arvovaltaa voisi lisätä tekstiä selittävien saarnojen yleistyminen aihejohtoisten sijaan.

Pasi Turunen toteaa Raamatun tekstikritiikin olevan pitkälti akateemisen tutkimuksen pilkunviilausta, joka ei kosketa tavallista lukijaa tai vaikuta pelastussanomaan. Entisen ja nykyisen raamattukritiikin ero ei ole siinä, että olisi löydetty uusia virheitä ja ristiriitoja, vaan tutkijoiden asenne jo muinoin todettuihin ristiriitoihin on muuttunut. Turusen ajatuksia tukee Tapio Puolimatkan artikkeli ”Moderni raamattukritiikki läpivalaisussa”. Se on kirjan hykerryttävintä luettavaa ja nostaa varmasti hyväksyvän mielihyvän virneen jokaisen erehtymättömyyttä puolustavan maallikon kasvoille.

Erehtymättömyyteen liittyen Juha Ahvio tekee olennaisen kysymyksen: Kuka määrittelee Raamatun luotettavuuden? Hän näkee, että nykyisin tutkijan ”vakavasti otettavuuteen” kuuluu Raamatun virheettömyyden ja inspiraation epäileminen. Maallistunut kansa eli enemmistö kristityistä nielee nämä epäilyt tosina. Petri Mäkilä toteaakin, että ongelmia aiheuttaa se, että kaikki puhuvat Raamatusta, mutta vain harvat lukevat sitä.

Raamatunpaikkojen loputon peräkkäin viljely eli ”saarnaajateologia” teki tekstistä välillä raskasta lukea. Kirjassa on toisaalta vain vähän vierasperäistä sanastoa, "teologimurretta”, jonka kristillisen kirjan piskuinen lukijalauma yleensä kokee raskaaksi. Kirjassa on trendikkäästi ”sisältää myös”-osuus: Raamatun lukuohjelma sekä Raamatun virheettömyyttä paaluttava Chigacon julkilausuman suomennos. Niitä enemmän kaipaisi käytännön avuja ja esimerkkejä ristiriitojen ratkaisuun, vaikka osa artikkeleista niitä tarjoaakin. Kirja myös yllätti, sillä mieleeni jäi vain yksi tekstiin jäänyt virhe sivulla 179.

Toimittajien kohderyhmäksi ilmoittama ”maallikot ja hieman vaativammat lukijat” on oikea, sillä teologit tuntevat kirjan sisällön sitä lukematta. Tässä mielessä kirja onnistuu missiossaan hyvin. Haastankin kaikkia itseään ajattelevina pitäviä kristittyjä tutustumaan kirjaan. Kirjan ansioista huolimatta on kaikkien ”raamattuinsinöörien” hyvä huomioida Turusen muistutus siitä, että ihmiset eivät pelastu uskomalla Raamatun inspiraatioon ja erehtymättömyyteen, vaan turvautumalla Jeesukseen.

Julkaistu Hyvä Sanoma -lehdessä vuonna 2010

Usko, toivo ja huijaus - kirja-arviointi

Usko, toivo ja huijaus:
Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin
Hannu Lauerma. Duodecim, 2007.



Hannu Lauerman kirjan nimi pohjautuu Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille tuttuun sanontaan ”usko, toivo ja rakkaus”, jonka takia voisi ajatella tekijän keskittyvän kirjassaan uskonnollisen elämän negatiivisiin puoliin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tarkastelussa on manipulointi ja suggestointi yleisemmin, mutta niiden yhteydessä joudutaan sivuamaan runsaasti myös uskonnollisia ilmiöitä. Tässä arvioinnissa keskityn oman viitekehykseni takia nimenomaan Lauerman näkökulmiin uskonnollisuuteen liittyvistä "huijauksista".

Kuka Lauerma?

Hannu Lauerma on eniten mielipuolisilta vaikuttavien, uutiskynnyksen ylittävien tragedioiden yhteydessä säännöllisesti haastateltu asiantuntija. Tämä asema perustuu hänen kokemukseensa suggestioilmiöihin paneutuneena lääkärinä, psykoterapeuttina, tieteentekijänä, Vankimielisairaalan ylilääkärinä ja oikeusviranomaisten käyttämänä asiantuntijana. Hän on siis alan ehdottomia ykkösnimiä paitsi median näkökulmasta niin myös muista näkökulmista.

Lauerman missio

Lauerma haluaa kirjaansa luettavan ”historiaan melko laajalti viittaavana kyseenalaisen johdattelun ja manipuloivan ohjauksen pohdintana, jonka tarkoitus on muistuttaa siitä, kuinka hyödyllistä vähäinenkin rationaalisuuden valo usein olisi”. Tämä ajatus vahvistaa julkisista esiintymisistä saamaani mielikuvaa Lauermasta erittäin analyyttisen, selkeän ja erittelevän ajattelun airuena. Hänen puheensa on kuin suoraan kirjasta luettua, harkittua ja jäsenneltyä tekstiä.

Lauerma torjuu jo kirjansa johdannossa lukijaa ”manipuloivan” ajatuksen siitä, että järki ja tunne sulkisivat pois toisensa. Hän toteaa, että ”järjen käyttö ei tee ihmisestä mielikuvituksetonta, ihanteetonta ja haltioitumiseen kykenemätöntä. Järjen avulla mielikuvituksesta, ihanteista ja haltioitumisesta saa enemmän ja parempaa irti … elämän voi halutessaan nähdä myös mysteerinä selkeämmin, jos päätyy järjen avulla toteamaan, ettei järki selitä kaikkea”. Tämä on lohduttavaa tietoa kaikille niille, joita syytetään rationaalisuuden ankeuteen sortumisesta.

Sisältö

Lauerma aloittaa kirjansa käsittelemällä valehtelua, disinformointia ja johdattelua. Kirjan toisessa osiossa hän jatkaa suggestiolla ja hypnoosille tarkastelemalla. Näiden kahden osion voi ajatella muodostavan taustan myöhemmille osioille, joissa edellä esiteltyjä asioita ja niiden ilmentymisiä käsitellään esimerkkien valaisemina ja teemoittain. Taustaosioille leimaavia otsikoita ovat esimerkiksi ”huijaamisen biologia”, ”huijaamisen menetelmiä”, ”hypnoosi neurotieteessä”, ”suggestioita yhteiskuntaelämässä” ja myöhemmälle tekstille esimerkiksi otsikot ”Ra-ra rasputin”, ”Zombien resepti”, ”Daavidin Oksa, Teksas 1993”.

Huijaaminen ja tarve huijata, manipuloida tai suggestoida on Lauerman käsityksen mukaan ”luontoon rakentuneena biologisena ominaisuutena, joka suosii lisääntymistä ja elinkelpoisten, lisääntymiskykyisten jälkeläisten saamista. … Ihmisellä vastavoiman harhauttamisen kaikkivallalle muodostaa yhteistoiminnan, solidaarisuuden ja jopa uhrautuvuuden tarjoama etu lauman henkiinjäämiselle. Niinpä valmiutemme myös niihin ovat huomattavat ja ilmenevät kasvatuksen ja kulttuurin muotouttamalla tavalla.” Onko siis uhrautuvuus kristillisen kulttuurin synnyttämää vai kristillisyyden synnyn taustalla; oliko uhri/Kristus muna vai kana?

Disinformaation Lauerma määrittelee oikean tiedon jakamiseksi harhaanjohtamis- ja häiritsemistarkoituksessa, erottaen sen misinformaatiosta, jossa jaetaan väärää tietoa samoilla tarkoitusperillä. Huono tarkoitus siis ”pahittaa” myös hyvät keinot välitettäessä totuutta ja oikea tietoa. Hyvän tarkoituksenhan ajatellaan usein pyhittävän pahat keinot. Molemmat näkökulmat voisivat olla hyviä tunnistaa kunkin toteuttaessa omia uskonnollisia missioitaan.

Suggestion Lauerma määrittelee tarkoittavan ”painavaa viestiä, joka saa vastaanottajassaan psyykkisen tai fyysisen muutoksen ilman että tämä prosessoisi asiaa järjen ja logiikan avulla”. Tämä lause jo sinällään selittää sen miksi monissa karismaattiskristillisissä toiminnoissa rohkaistaan jättämään järki pois hengellisen edun saavuttamiseksi. Tämä puolestaan osiltaan selittää sen miksi suggestiota ja hypnoosia käsittelevässä osiossa Lauermalla on esittää runsaasti uskonnollisiin liikkeisiin ja/tai johtajiin liittyviä esimerkkejä. Suggestioon voi liittyä niin rohkaisu, uhkaus kuin herjauskin.

Keitä huijarit ovat?

Lauerma esittää kokemuksiinsa perustuvan arvionsa manipulaattoreista. Usein nämä ajattelevat, että a) eivät ole tehneet mitään pahaa; b) ihmiset ovat luotuja huijattavaksi ja c) kaikki muutkin huijaisivat, jos vain osaisivat. Tyypillisesti huijarit kykenevät roolinottoon, jonka puitteissa eläytyminen toimii hyvin ja muistuttaa vilpittömyyttä. Usein he leikittelevät sepitellyillä taustoilla tai pätevyyksillä, perustaen sepityksensä omaan psykoottiseen kokemukseensa pätevyydestään. Huijarien (tai lahkouhrien) roolit voi Lauerman mukaan jakaa karkeasti ja tiivistetysti neljään ryhmään:

-Hyväntahtoinen fantasiaan taipuvainen: toimii usein uskomushoitojen parissa; hänelle saattaa jäädä hyväksikäytettynä komero täyteen yrttikapseleita.


-Perusluottamusta vailla oleva paranoidisuuteen taipuvainen: yrteillä tai rukouksilla itsensäparantaja, jonka oma kokemus maagisesta voimasta ja suojasta voi tehdä hänestä karismaattisen.


-Vallantunteeseen rakastunut: lahjakas ja viehätysvoimainen esiintyjä, joka voi paljastella omia asioitaan manipuloidakseen muita avautumaan ja tulemaan riippuvaisiksi itsestään. Sisäinen tyydytys voittaa usein materiaaliset tarpeet.


-Rahaa hankkiva peluri: omaan laskuunsa tai organisaation osana toimiva itsensä riippumattomaksi normaalista moraalista ja velvoitteista kokeva, usein tunnekylmä psykopaatti persoonallisuus.

Näitä luokkia tarkastellessa tulee hakematta mieleen hengellisen kentän avoimuus ja mahdollisuudet tyyppiluokitelluille huijareille. Lauerma lähestyykin ajatusta seuraavasti:

”Mitä suurempaa on kritiikin kohteeksi joutuneiden ajatusten esittäjän uskonnollistyyppinen sitoumus asiaansa, ajatusten merkitys hänen omalle mielentasapainolleen tai taloudelleen ja tarve käyttää muita kaikupohjanaan, sitä suurempi on viha, joka kritiikin seurauksena leimahtaa.”

”Yksilöille ja yhteisöille tukea antavissa ja terveyttä suosivissa uskonnoissa ja aatesuuntauksissa sokeaa uskoa ei vaadita. Hyvä pyrkimys riittää, epäily ja keskustelu sallitaan.

Omia tarpeita palvelevia viholliskuviakaan ei tasapainoisissa yhteisöissä tarvitse rakentaa sitä varten, että uskovaisten joukko pysyisi paremmin koossa koetun ulkoisen uhan edessä”.

Kuulostaako mikään edellä olevista tutulta omaa hengellistä yhteisöäsi miettiessäsi?


Karismaattisuus ja itsemurha-alttius

Lauerma toteaa oikeutetusti, että uskonnot tarjoavat joillekin oikeuden puuttua toisten ihmisten tekemisiin lähes rajattomasti. Varoittavana esimerkkinä hän mainitsee karismaattisuuden, joka nojaa koettuihin ihmeisiin ja joukkohurmokseen, ja ”jonka ongelmat ovat huomattavat erityisesti psykiatrisista häiriöistä kärsivien kannalta.” Karismaattisuuden Lauerma liittää osittain ns. menestyksen teologiaan, jossa Jumalan ajatellaan palkitsevan jo tämänpuoleisessa.

Lauerma viittaa mitä ilmeisimmin Niilo Ylivainioon puhuessaan 1980-luvun kaatamisaallosta, jota on myös tutkittu väitöskirjatasoisesti. Yksikään ihmeparanemisista ei tutkimuksessa näyttäytynyt kuin tilapäisenä hurmoksena. ”Epäsuhtaisten raajojen pitenemisiä ja hampaiden paikkautumisia koettiin, mutta seurannassa itsemurhia oli yli odotusarvon.” Hän peräänkuuluttaa sitä, että suggestioalttiit potilaat tulisi hurmoksen ohitettuaan ohjata oikeaa apua saamaan.

Lauerman tähtäimessä on kristilliseen toimintaan liittyen epäterve karismaattisuus tai siitä kiinnostuneet epäterveet, tasapainottomat yksilöt. Toisaalta mielestäni on syytä tiedostaa, että myös terve karismaattisuus kiinnostaa epäterveitä yksilöitä. Miten näitä apua tarvitsevia autetaan, mitä apua heille tarjotaan ja riittääkö heille vain sielunhoito.

Kaiken takana on – koulu tai kouluttamattomuus

Manipulointi ja suggerointi olisi Lauerman mukaan mahdotonta, jos kriittinen ajattelu olisi suuremmassa suosiossa. Tämän opettaminen nykyisin kuuluu Lauerman ajatuksen mukaan nykyisin koululle. Mutta ”koulu ei ole opettanut edes sen hyvin arvosanoin läpäisseille kansalaisille yksinkertaisia periaatteita, joilla voidaan arvioida väittämien todenperäisyyttä.” Ilmeisesti tähän ongelmaan on alettu kuitenkin kiinnittää huomiota, sillä nykyisin esimerkiksi äidinkielen opetuksen osana on median lukutaito- ja kritiikki.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lauerman tyyli kirjoittaa on mukaansatempaava; se on oivaltavaa, värikästä, käytännöllistä, karismaattista, informaatiivista ja kansan tuntemilla esimerkeillä lukijansa suggeroivaa. Lauermalta löylyä saavat niin Sarasvuo, feministit, homeopatia, homojen puolestapuhujat, skientologit, karismaattinen liike ym. Lauerman tyyli kirjoittaa tekee helpoksi uskoa kaikki hänen ajatuksensa ja tulkintansa tilanteista tosiksi.

Tunsin Lauermaa lukiessani itseni hänen unelmiensa kohteeksi: kriittisen ajattelun edustajaksi. Kirjan teksti hykerrytti ja sai sisimpäni soimaan useaan otteeseen. Lopuksi viimeinen lainaus Lauermalta: ”Turhin mahdollinen luulo näissä kysymyksissä on se, että tieto jostain syystä kilpailisi eläytymisen, tuntemisen, inhimillisen ymmärryksen ja rakkauden kanssa. Tieto on niiden hyvä liittolainen”