Johannes Krysostomoksen näkemys avioliitosta

"Siunauksilla suolaa syntiinlankeemuksen haavoihin"

Johannes Krysostomoksen näkemys avioliitosta edustaa sen varhaista kehitysvaihetta kirkolliseksi sakramentiksi. Johannes Krysostomos oli merkittävä kirkkoisä, jonka ajatukset ovat sekä itäisen ortodoksi- että läntisen katolisen kirkon yhteistä traditiota. Tässä keskitytään tarkastelemaan kristillisen avioliiton taustaa ja seremonioita, joten tarkastelun ulkopuolelle jäävät esimerkiksi avioliiton pysyvyyteen liittyvät kysymykset, kuten avioero. Aiheeseen ajankohtaisuutta tuo Suomessa pitkään jatkunut keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta, johon liittyvä kansalaisaloite saapui myös eduskunnan käsiteltäväksi keväällä 2014.

Johannes Krysostomos (n. 349—407) toimi ensin Antiokian pappina ja myöhemmin Konstantinopolin piispana vuosina 398—404. Hänet tunnetaan parhaiten lukuisista säilyneistä saarnoista ja tutkielmista. Krysostomos sai retorikon koulutuksen synnyinkaupungissaan Antiokiassa. Hänen kouluttajansa oli mitä ilmeisemmin pakanataustainen kaunopuhuja Libanius. Valmistuttuaan Krysostomoksesta tuli nikaiolaismielisen piispa Meletiuksen avustaja. Hän osallistui munkkiluostarin askeettiseen koulutukseen ja vietti kuusi vuotta vuorilla noudattaen tiukkaa askeettista käytäntöä. Krysostomos vihittiin papiksi vuonna 386, jonka jälkeen hän toimi yksitoista vuotta nikaiolaisen ryhmittymän presbyteerinä. Konstantinopolin patriarkaksi hän siirtyi vuonna 397. Krysostomoksen pastoraalista ja poliittista agendaa vastusti erityisesti Aleksandrian piispa Teofilus. Tämän juonittelujen takia Krysostomos erotettiin piispan istuimelta vuonna 403. Hänet karkotettiin myöhemmin Armeniaan, josta hänen vastustajansa toimittivat hänet lopulta Iberiaan.[1]

Krysostomoksen saarnat ovat olleet laajalti käännettyjä ja käytettyjä. Krysostomosta kutsuttiin ”Kultasuuksi” (kreikaksi khrysostomos), sillä hän oli lahjakas ja vaikuttava puhuja, joka puhelahjojensa ansiosta sai pitää saarnoja jo ollessaan Antiokiassa pappina, vaikka tehtävä yleensä kuului piispoille. Saarnat kestivät jopa kolme tuntia, joten niiltä vaadittiin tiettyä retorista näytösluontoisuutta, etenkin kun yleisön piti kuunnella niitä seisten, elleivät kuulijat olleet erittäin varakkaita. Krysostomos itse valitti, että hän joutui Konstantinopolissa kilpailemaan yleisön suosiosta hevoskilpailujen ja teatteriesitysten kanssa. Hänen saarnansa käsittelivät kristittyjen jokapäiväistä elämää, kuten marttyyriutta, pappeutta, pakanakulttuurin vaaroja, neitsyyttä ja avioliittoa.[2] Krysostomos saavutti yleisön suosion ja saattoi siitäkin syystä joutua eri tavoin ajattelevien erityisen huomion kohteeksi. Hänen ajatuksillaan oli ehkä liian paljon kuulijoita.

Kolmas vuosisata oli ensimmäinen kristillinen vuosisata, jolloin alettiin käyttää erityisiä kristillisiä avioliittoliturgioita. Niitä käytettiin yleisimmin häiden jälkeisissä kotiseremonioissa. Kristityt olivat tavallisesti avioituneet ensimmäisten kahden kristillisen vuosisadan ajan samalla tavoin kuin ei-kristitytkin. Vallitseva käytäntö oli Rooman valtakunnan laki, jossa avioliiton todettiin olevan siviilioikeudellinen toimi ja sopimus kahden vapaaehtoisen ihmisen välillä. Kirkko, kuten Krysostomoskin, hyväksyi tämän näkemyksen. Papisto kuitenkin arasteli siviilivihkimisen jälkeisiin hääjuhliin osallistumista, sillä ne olivat riehakkaita tapahtumia, joissa esitettiin eroottisia tansseja ja lauluja sekä näytelmiä. Krysostomos vaati, että avioituessa tuli välttää kotiseremonioihin yleisesti kuuluvia perinteisiä pakanauskonnollisia symboleita ja rituaaleja. Tällaisia ajatuksia esittivät hänen lisäkseen muutkin, kuten aikanaan jo Tertullianus, joka eli vuosina 155—230.[3]

Krysostomoksen vaatimuksia selittää osittain hänen käsityksensä avioliiton taustasta. Hän painottaa eräässä varhaisessa tutkielmassaan, että paratiisissa ensimmäiset ihmiset elivät täysin ei-seksuaalisessa tilassa ilman kaipuuta suvunjatkamiseen, siis yhdyntään, hedelmöitykseen, raskauteen tai synnytykseen, jotka kaikki olivat siis syntiinlankeemuksen seurausta. Avioliittokin sikisi hänen mielestään syntiinlankeemuksen tottelemattomuudesta, kirouksesta ja kuolemasta. Syntiinlankeemus ja siitä seurannut ihmisen kuolevaisuus olivat alkusyy sille, että ihmisrotu säilyy vain suvunjatkamisen kautta. Ei siis ole ihme, että tuon ajan kirkkoisien eedeniläisessä askeesin ihailussa avioliitto edusti elämän alinta tasoa.[4] On todennäköistä, että Krysostomos näki monien muiden lailla avioitumiseen liittyvien hääjuhlien riehakkaan seksuaalisuuden todisteena syntiinlankeemuksen turmeluksesta.

Suvunjatkamistoimintojen väistämätön seuraus olivat lapset. Krysostomoksen varhaisen näkemyksen mukaan erityisesti pojat oli turvallisinta kasvattaa luostarissa irrallaan kaupunkien moraalittomista kiusauksista. Myöhemmin parhaaksi kasvatuspaikaksi hänen ajatuksissaan muotoutui kristillinen koti ja kristityt vanhemmat. Krysostomos halusi tämänkin takia liittää avioitumiseen kristillistä sisältöä ja merkitystä. Hän suositteli, että pappien tulisi ikään kuin koota yhteen häät lausumalla morsiamen ylle kristilliset rukoukset (eukhai) ja siunaukset (eulogiai). Hän oli myös ensimmäinen, joka antoi kristillisen tulkinnan häissä käytetyille kruunuille. Ne symboloivat hänen mielestään niiden voittoa, jotka saavuttivat avioliiton ilman, että antoivat periksi haureudelle.[5] Ilmeisesti Krysostomos ymmärsi, että yleinen ja voittamattomalta tuntuva pakanallisuutta sisältävää ja syntiinlankeemusta symboloivaa avioitumiskäytäntöä on helpoin muuttaa sisältä käsin eli antaa sisällölle kristillisiä merkityksiä.

Ortodoksinen kirkko on säilyttänyt Krysostomoksen edustamat ajatukset ja tradition selvästi katolista kirkkoa uskollisemmin. Hääpari solmii laillisen avioliiton erillisen niin kutsutun kihlauspalvelun välityksellä, jonka jälkeen heidät saatetaan niin sanottuun kruunauspalvelukseen seurakunnan keskelle avioliiton sakramentaaliseen täyttymykseen. Katolisessa kirkossa vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Krysostomos ei itse avioliittoa sakramentiksi vielä mieltänyt, vaikka se nykyisin molemmissa katolisissa kirkoissa käsitetäänkin mysteeriksi eli sakramentiksi.[6] Asiaan vaikuttanee osittain se, että ortodoksisessa kirkossa teologian, ja samalla myös avioliittoteologian, kehittyminen loppui käytännössä viimeiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen ennen kirkkojen jakautumista vuonna 1054.

Avioliitolle alettiin vaatia kirkollisia sisältöjä ja merkityksiä kristinuskon voimistuessa ja yleistyessä 300-luvulla. Syynä vaatimuksiin olivat avioliittoon perinteisesti liittyvät pakanalliseksi koetut rituaalit ja niiden moraalittomuus. Johannes Krysostomos oli hyvien puheenlahjojensa ja saarnojensa aihepiirien takia eräs merkittävä varhainen tällaisten vaatimusten esittäjä avioliiton kirkollistumiskehityksen alkutaipaleella. Avioliitosta tulikin kristityn maailman suurimpien kirkkokuntien sakramentti, joten ei ole ihme, että avioliittoa puolustetaan myös pienien kirkkokuntien hallitsemilla alueilla, kuten Suomessa, ikään kuin sakramenttia, ja vastustetaan tasa-arvoista avioliittoa syntiinlankeemuksellisena. Avioliittoa kristillisenä instituutiona puolustavien voisi olla hyvä muistaa, että Krysostomos, ja moni muukin kirkkoisä, piti koko avioliittoa syntiinlankeemuksen moraalittomuuden seurauksena, vaikka hyväksyivät sen siviilioikeudellisen luonteen kahden aikuisen vapaaehtoisena liittona.

Kirjallisuus

Bronwen, Neil

2007       Towards defining a Christian culture: The Christian transformation of classical literature. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Bundy, David

2007       Early Asian and East African Christianities. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Hunter, David G.

2007       Sexuality, Marriage and the family. – Cambridge History of Christianity. Vol. 2. Constantine to c.600. Cambridge: Cambridge University Press.

Meyendorff, Johannes

1978       Avioliitto. Ortodoksin näkökulma. Pieksämäki: Ortodoksinen veljestö.

Meyendorff, John

1987       Bysantin teologia. Opillisia kysymyksiä. Heinävesi: Valamon luostari.

---

[1] Bronwen 2007, 325.

[2] Bundy 2007, 130; Neil 2007, 330

[3] Meyendorff 1978, 14—15; Meyendorff 1987, 108; Hunter 2007, 591.

[4] Hunter 2007, 595—596.

[5] Hunter 2007, 591—595.

[6] Meyendorff 1978, 16—30.