Kirja-arvio: Jumalan Sana - Inspiroitu ja erehtymätön

Jumalan Sana - Inspiroitu ja erehtymätön
Petri Mäkilä, Pasi Turunen (toim.)
Kuva ja Sana: Saarijärvi, 2010


Onko Jumala todella sanonut?

Ei mitään uutta auringon alla, sillä otsikon jo paratiisissa kuultu Jumalan Sanaan kohdistunut epäily haastaa kristittyjä tänäkin päivänä. Kirjassa tähän haasteeseen vastaa nimekäs joukko luterilaisia, vapaakirkollisia ja helluntailaisia pastoreita, raamatunopettajia ja teologeja.

Hyvä johdanto aiheeseen on Hannu Vuorisen aloitusartikkeli. Raamatun arvovalta riippuu siitä, mikä seuraavista kolmesta vaihtoehdosta valitaan: Raamattu on kokonaan Jumalan Sanaa, Raamatussa on myös Jumalan Sanaa tai Raamattu on kokonaan ihmisen sanaa. Kiinnostava ajatus oli se, että Raamatun arvovaltaa voisi lisätä tekstiä selittävien saarnojen yleistyminen aihejohtoisten sijaan.

Pasi Turunen toteaa Raamatun tekstikritiikin olevan pitkälti akateemisen tutkimuksen pilkunviilausta, joka ei kosketa tavallista lukijaa tai vaikuta pelastussanomaan. Entisen ja nykyisen raamattukritiikin ero ei ole siinä, että olisi löydetty uusia virheitä ja ristiriitoja, vaan tutkijoiden asenne jo muinoin todettuihin ristiriitoihin on muuttunut. Turusen ajatuksia tukee Tapio Puolimatkan artikkeli ”Moderni raamattukritiikki läpivalaisussa”. Se on kirjan hykerryttävintä luettavaa ja nostaa varmasti hyväksyvän mielihyvän virneen jokaisen erehtymättömyyttä puolustavan maallikon kasvoille.

Erehtymättömyyteen liittyen Juha Ahvio tekee olennaisen kysymyksen: Kuka määrittelee Raamatun luotettavuuden? Hän näkee, että nykyisin tutkijan ”vakavasti otettavuuteen” kuuluu Raamatun virheettömyyden ja inspiraation epäileminen. Maallistunut kansa eli enemmistö kristityistä nielee nämä epäilyt tosina. Petri Mäkilä toteaakin, että ongelmia aiheuttaa se, että kaikki puhuvat Raamatusta, mutta vain harvat lukevat sitä.

Raamatunpaikkojen loputon peräkkäin viljely eli ”saarnaajateologia” teki tekstistä välillä raskasta lukea. Kirjassa on toisaalta vain vähän vierasperäistä sanastoa, "teologimurretta”, jonka kristillisen kirjan piskuinen lukijalauma yleensä kokee raskaaksi. Kirjassa on trendikkäästi ”sisältää myös”-osuus: Raamatun lukuohjelma sekä Raamatun virheettömyyttä paaluttava Chigacon julkilausuman suomennos. Niitä enemmän kaipaisi käytännön avuja ja esimerkkejä ristiriitojen ratkaisuun, vaikka osa artikkeleista niitä tarjoaakin. Kirja myös yllätti, sillä mieleeni jäi vain yksi tekstiin jäänyt virhe sivulla 179.

Toimittajien kohderyhmäksi ilmoittama ”maallikot ja hieman vaativammat lukijat” on oikea, sillä teologit tuntevat kirjan sisällön sitä lukematta. Tässä mielessä kirja onnistuu missiossaan hyvin. Haastankin kaikkia itseään ajattelevina pitäviä kristittyjä tutustumaan kirjaan. Kirjan ansioista huolimatta on kaikkien ”raamattuinsinöörien” hyvä huomioida Turusen muistutus siitä, että ihmiset eivät pelastu uskomalla Raamatun inspiraatioon ja erehtymättömyyteen, vaan turvautumalla Jeesukseen.

Julkaistu Hyvä Sanoma -lehdessä vuonna 2010

Usko, toivo ja huijaus - kirja-arviointi

Usko, toivo ja huijaus:
Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin
Hannu Lauerma. Duodecim, 2007.



Hannu Lauerman kirjan nimi pohjautuu Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille tuttuun sanontaan ”usko, toivo ja rakkaus”, jonka takia voisi ajatella tekijän keskittyvän kirjassaan uskonnollisen elämän negatiivisiin puoliin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tarkastelussa on manipulointi ja suggestointi yleisemmin, mutta niiden yhteydessä joudutaan sivuamaan runsaasti myös uskonnollisia ilmiöitä. Tässä arvioinnissa keskityn oman viitekehykseni takia nimenomaan Lauerman näkökulmiin uskonnollisuuteen liittyvistä "huijauksista".

Kuka Lauerma?

Hannu Lauerma on eniten mielipuolisilta vaikuttavien, uutiskynnyksen ylittävien tragedioiden yhteydessä säännöllisesti haastateltu asiantuntija. Tämä asema perustuu hänen kokemukseensa suggestioilmiöihin paneutuneena lääkärinä, psykoterapeuttina, tieteentekijänä, Vankimielisairaalan ylilääkärinä ja oikeusviranomaisten käyttämänä asiantuntijana. Hän on siis alan ehdottomia ykkösnimiä paitsi median näkökulmasta niin myös muista näkökulmista.

Lauerman missio

Lauerma haluaa kirjaansa luettavan ”historiaan melko laajalti viittaavana kyseenalaisen johdattelun ja manipuloivan ohjauksen pohdintana, jonka tarkoitus on muistuttaa siitä, kuinka hyödyllistä vähäinenkin rationaalisuuden valo usein olisi”. Tämä ajatus vahvistaa julkisista esiintymisistä saamaani mielikuvaa Lauermasta erittäin analyyttisen, selkeän ja erittelevän ajattelun airuena. Hänen puheensa on kuin suoraan kirjasta luettua, harkittua ja jäsenneltyä tekstiä.

Lauerma torjuu jo kirjansa johdannossa lukijaa ”manipuloivan” ajatuksen siitä, että järki ja tunne sulkisivat pois toisensa. Hän toteaa, että ”järjen käyttö ei tee ihmisestä mielikuvituksetonta, ihanteetonta ja haltioitumiseen kykenemätöntä. Järjen avulla mielikuvituksesta, ihanteista ja haltioitumisesta saa enemmän ja parempaa irti … elämän voi halutessaan nähdä myös mysteerinä selkeämmin, jos päätyy järjen avulla toteamaan, ettei järki selitä kaikkea”. Tämä on lohduttavaa tietoa kaikille niille, joita syytetään rationaalisuuden ankeuteen sortumisesta.

Sisältö

Lauerma aloittaa kirjansa käsittelemällä valehtelua, disinformointia ja johdattelua. Kirjan toisessa osiossa hän jatkaa suggestiolla ja hypnoosille tarkastelemalla. Näiden kahden osion voi ajatella muodostavan taustan myöhemmille osioille, joissa edellä esiteltyjä asioita ja niiden ilmentymisiä käsitellään esimerkkien valaisemina ja teemoittain. Taustaosioille leimaavia otsikoita ovat esimerkiksi ”huijaamisen biologia”, ”huijaamisen menetelmiä”, ”hypnoosi neurotieteessä”, ”suggestioita yhteiskuntaelämässä” ja myöhemmälle tekstille esimerkiksi otsikot ”Ra-ra rasputin”, ”Zombien resepti”, ”Daavidin Oksa, Teksas 1993”.

Huijaaminen ja tarve huijata, manipuloida tai suggestoida on Lauerman käsityksen mukaan ”luontoon rakentuneena biologisena ominaisuutena, joka suosii lisääntymistä ja elinkelpoisten, lisääntymiskykyisten jälkeläisten saamista. … Ihmisellä vastavoiman harhauttamisen kaikkivallalle muodostaa yhteistoiminnan, solidaarisuuden ja jopa uhrautuvuuden tarjoama etu lauman henkiinjäämiselle. Niinpä valmiutemme myös niihin ovat huomattavat ja ilmenevät kasvatuksen ja kulttuurin muotouttamalla tavalla.” Onko siis uhrautuvuus kristillisen kulttuurin synnyttämää vai kristillisyyden synnyn taustalla; oliko uhri/Kristus muna vai kana?

Disinformaation Lauerma määrittelee oikean tiedon jakamiseksi harhaanjohtamis- ja häiritsemistarkoituksessa, erottaen sen misinformaatiosta, jossa jaetaan väärää tietoa samoilla tarkoitusperillä. Huono tarkoitus siis ”pahittaa” myös hyvät keinot välitettäessä totuutta ja oikea tietoa. Hyvän tarkoituksenhan ajatellaan usein pyhittävän pahat keinot. Molemmat näkökulmat voisivat olla hyviä tunnistaa kunkin toteuttaessa omia uskonnollisia missioitaan.

Suggestion Lauerma määrittelee tarkoittavan ”painavaa viestiä, joka saa vastaanottajassaan psyykkisen tai fyysisen muutoksen ilman että tämä prosessoisi asiaa järjen ja logiikan avulla”. Tämä lause jo sinällään selittää sen miksi monissa karismaattiskristillisissä toiminnoissa rohkaistaan jättämään järki pois hengellisen edun saavuttamiseksi. Tämä puolestaan osiltaan selittää sen miksi suggestiota ja hypnoosia käsittelevässä osiossa Lauermalla on esittää runsaasti uskonnollisiin liikkeisiin ja/tai johtajiin liittyviä esimerkkejä. Suggestioon voi liittyä niin rohkaisu, uhkaus kuin herjauskin.

Keitä huijarit ovat?

Lauerma esittää kokemuksiinsa perustuvan arvionsa manipulaattoreista. Usein nämä ajattelevat, että a) eivät ole tehneet mitään pahaa; b) ihmiset ovat luotuja huijattavaksi ja c) kaikki muutkin huijaisivat, jos vain osaisivat. Tyypillisesti huijarit kykenevät roolinottoon, jonka puitteissa eläytyminen toimii hyvin ja muistuttaa vilpittömyyttä. Usein he leikittelevät sepitellyillä taustoilla tai pätevyyksillä, perustaen sepityksensä omaan psykoottiseen kokemukseensa pätevyydestään. Huijarien (tai lahkouhrien) roolit voi Lauerman mukaan jakaa karkeasti ja tiivistetysti neljään ryhmään:

-Hyväntahtoinen fantasiaan taipuvainen: toimii usein uskomushoitojen parissa; hänelle saattaa jäädä hyväksikäytettynä komero täyteen yrttikapseleita.


-Perusluottamusta vailla oleva paranoidisuuteen taipuvainen: yrteillä tai rukouksilla itsensäparantaja, jonka oma kokemus maagisesta voimasta ja suojasta voi tehdä hänestä karismaattisen.


-Vallantunteeseen rakastunut: lahjakas ja viehätysvoimainen esiintyjä, joka voi paljastella omia asioitaan manipuloidakseen muita avautumaan ja tulemaan riippuvaisiksi itsestään. Sisäinen tyydytys voittaa usein materiaaliset tarpeet.


-Rahaa hankkiva peluri: omaan laskuunsa tai organisaation osana toimiva itsensä riippumattomaksi normaalista moraalista ja velvoitteista kokeva, usein tunnekylmä psykopaatti persoonallisuus.

Näitä luokkia tarkastellessa tulee hakematta mieleen hengellisen kentän avoimuus ja mahdollisuudet tyyppiluokitelluille huijareille. Lauerma lähestyykin ajatusta seuraavasti:

”Mitä suurempaa on kritiikin kohteeksi joutuneiden ajatusten esittäjän uskonnollistyyppinen sitoumus asiaansa, ajatusten merkitys hänen omalle mielentasapainolleen tai taloudelleen ja tarve käyttää muita kaikupohjanaan, sitä suurempi on viha, joka kritiikin seurauksena leimahtaa.”

”Yksilöille ja yhteisöille tukea antavissa ja terveyttä suosivissa uskonnoissa ja aatesuuntauksissa sokeaa uskoa ei vaadita. Hyvä pyrkimys riittää, epäily ja keskustelu sallitaan.

Omia tarpeita palvelevia viholliskuviakaan ei tasapainoisissa yhteisöissä tarvitse rakentaa sitä varten, että uskovaisten joukko pysyisi paremmin koossa koetun ulkoisen uhan edessä”.

Kuulostaako mikään edellä olevista tutulta omaa hengellistä yhteisöäsi miettiessäsi?


Karismaattisuus ja itsemurha-alttius

Lauerma toteaa oikeutetusti, että uskonnot tarjoavat joillekin oikeuden puuttua toisten ihmisten tekemisiin lähes rajattomasti. Varoittavana esimerkkinä hän mainitsee karismaattisuuden, joka nojaa koettuihin ihmeisiin ja joukkohurmokseen, ja ”jonka ongelmat ovat huomattavat erityisesti psykiatrisista häiriöistä kärsivien kannalta.” Karismaattisuuden Lauerma liittää osittain ns. menestyksen teologiaan, jossa Jumalan ajatellaan palkitsevan jo tämänpuoleisessa.

Lauerma viittaa mitä ilmeisimmin Niilo Ylivainioon puhuessaan 1980-luvun kaatamisaallosta, jota on myös tutkittu väitöskirjatasoisesti. Yksikään ihmeparanemisista ei tutkimuksessa näyttäytynyt kuin tilapäisenä hurmoksena. ”Epäsuhtaisten raajojen pitenemisiä ja hampaiden paikkautumisia koettiin, mutta seurannassa itsemurhia oli yli odotusarvon.” Hän peräänkuuluttaa sitä, että suggestioalttiit potilaat tulisi hurmoksen ohitettuaan ohjata oikeaa apua saamaan.

Lauerman tähtäimessä on kristilliseen toimintaan liittyen epäterve karismaattisuus tai siitä kiinnostuneet epäterveet, tasapainottomat yksilöt. Toisaalta mielestäni on syytä tiedostaa, että myös terve karismaattisuus kiinnostaa epäterveitä yksilöitä. Miten näitä apua tarvitsevia autetaan, mitä apua heille tarjotaan ja riittääkö heille vain sielunhoito.

Kaiken takana on – koulu tai kouluttamattomuus

Manipulointi ja suggerointi olisi Lauerman mukaan mahdotonta, jos kriittinen ajattelu olisi suuremmassa suosiossa. Tämän opettaminen nykyisin kuuluu Lauerman ajatuksen mukaan nykyisin koululle. Mutta ”koulu ei ole opettanut edes sen hyvin arvosanoin läpäisseille kansalaisille yksinkertaisia periaatteita, joilla voidaan arvioida väittämien todenperäisyyttä.” Ilmeisesti tähän ongelmaan on alettu kuitenkin kiinnittää huomiota, sillä nykyisin esimerkiksi äidinkielen opetuksen osana on median lukutaito- ja kritiikki.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lauerman tyyli kirjoittaa on mukaansatempaava; se on oivaltavaa, värikästä, käytännöllistä, karismaattista, informaatiivista ja kansan tuntemilla esimerkeillä lukijansa suggeroivaa. Lauermalta löylyä saavat niin Sarasvuo, feministit, homeopatia, homojen puolestapuhujat, skientologit, karismaattinen liike ym. Lauerman tyyli kirjoittaa tekee helpoksi uskoa kaikki hänen ajatuksensa ja tulkintansa tilanteista tosiksi.

Tunsin Lauermaa lukiessani itseni hänen unelmiensa kohteeksi: kriittisen ajattelun edustajaksi. Kirjan teksti hykerrytti ja sai sisimpäni soimaan useaan otteeseen. Lopuksi viimeinen lainaus Lauermalta: ”Turhin mahdollinen luulo näissä kysymyksissä on se, että tieto jostain syystä kilpailisi eläytymisen, tuntemisen, inhimillisen ymmärryksen ja rakkauden kanssa. Tieto on niiden hyvä liittolainen”