Vilho Hartonen ja osittainen tempaus

Tuomo Läntelä on kahlannut läpi helluntaieskatologian isän Vilho Hartosen klassikkokirjaa "Mitä pian tapahtuu". Kirjan julkaisi Ristin Voitto -kustannusyhtiö reilut 60 vuotta sitten, vaikka Suomen helluntailaisten "päättävä elin", Talvipäivät, suhtautuikin kirjan opetuksiin Kristuksen toisesta paluusta kielteisesti. Myöhemmin kritiikki jäi taustalle ja kirjasta jouduttiin otettiinkin useita uusintapainoksia. 

Esittelen tämän helluntaiherätyksen opillista historiaa ja oppien syntymistä sivuavan mielenkiintoisen tutkimuksen pääkohdat. Tutkimuksen täydellinen nimi on "Hartonen ja tempauksen soteriologia. Hermeneuttinen tutkimus Vilho Hartosen Mitä pian tapahtuu -teoksen suhteesta osittaisen tempauksen teoriaan (the partial rapture theory)".

Tutkimuksessaan Läntelä kysyi ja keskittyi selvittämään kolmea asiaa: (1) Opettaako Hartonen osittaisen tempauksen teorian mukaista oppia? (2) Miksi Hartonen opettaa osittaista tempausta? (3) Onko oppi osittaisesta tempauksesta Hartosen edustaman dispensationalismin ja suomalaisen helluntailaisen opetuksen mukaista?

Tutkimuksessa kartoitettiin ensin Vilho Hartosen teoksessaan esittämä eskatologinen näkökulma. Eskatologiseen kirjallisuuteen ja tutkimuksiin viitaten todettiin, että hän on futuristinen dispensationalisti, premillennialisti ja pretribulationisti. Tämän jälkeen tutkimus fokusoitui Hartosen eskatologisessa, pretribulationaalisessa viitekehyksessä ilmenevään soteriologiaan. Hartosen tekstiä verrattiin osittaisen tempauksen teorian merkittävimpien edustajien (R. Govett ja C, G, Lang) pääteoksiin ja todettiin Hartosen opettavan osittaisen tempauksen teorian mukaisesti. Schleiermacherin ja Gadamerin hermeneuttisia menetelmiä käyttäen varmennuttiin, että Hartonen kannattaa tarkoituksellisesti osittaista tempausta eikä se johdu esimerkiksi lingvistisestä harhasta.

Seuraavaksi pyrittiin löytämään syitä Hartosen osittaisen teorian kannattamiselle. Hermeneuttista spiraalia laajennettiin käsittämään Hartosen käyttämä lähdemateriaali. Havaittiin ainakin yhden lähdekirjan opettavan osittaista tempausta. Todettiin, että Hartosen omat ja hänen lähdemateriaalinsa eskatologiset näkemykset sallivat (vaikka eivät vaadi) hänen kannattavan osittaista tempausta. Lisävalon toivossa (valistuneesti) arveltiin, että selittäviä tekijöitä löydettäisiin Hartosen ahtaasta soteriologiasta hänen teoksensa lisäksi myös sen ulkopuolelta. Hermeneuttista spiraalia laajennettiin Hartosen omaelämäkertaan ja edelleen Ristin Voitto -lehden vuosien 1912–2011 artikkeleihin. Tulos oli yllättävä:

Vaikka Hartosen ajan Ristin Voitto-lehden soteriologisesti ahtaat artikkelit selit-tävätkin Hartosen teoksen ahdasta soteriologiaa, Hartonen itse paljastui sydämelliseksi, ystävälliseksi ja aikalaisiaan armollisemmaksi saarnamieheksi. Lisäksi mikään hänen elämäkerrassaan tai Ristin Voiton yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden artikkeleissa ei viitannut hänen kannattavan osittaisen tempauksen teoriaa. Hartosen itsensä kirjoittamat Ristin Voiton artikkelit osoittautuivat olevan jopa ristiriidassa hänen kirjansa osittaisen tempauksen kanssa. Kirjan ulkopuolella hänen soteriologiansa ei osoittautunut ahtaaksi, mikä korostaa eskatologisten syiden painoarvoa.

Hermeneuttisen analyysin jälkeen tutkimus selvitti, onko Hartosen osittaisen tempauksen opetus hänen edustamansa dispensationalismin ja suomalaisen helluntailaisen opetuksen mukaista. Aluksi todettiin, että osittainen tempaus on ristiriidassa dispensationalismin ja suomalaisen helluntailaisen ekklesiologian ja soteriologian kanssa yleisellä tasolla. Sen jälkeen paneuduttiin Hartosen pääar-gumentteihin (neitsytvertaus ja peltomieskertomus) osittaisen tempauksen puolesta. Kolmitasoisen analyysin valossa havaittiin, että Hartosen opetus on ristiriidassa hänen edustamansa dispensationalismin ja suomalaisen helluntailaisen opetuksen kanssa. Ristiriita ilmeni kahdella tasolla: Ensinnäkin, neitsytvertauksen ja peltomieskertomuksen Hartosen lailla seurakuntaa koskevaksi tulkitseva Assemblies of God tulee Hartosen kanssa ristiriitaisiin johtopäätöksiin. Toiseksi, dispensationalistien ja suomalaisten helluntailaisten opettajien lähtökohta kyseisille kertomuksille poikkeaa radikaalisti Hartosen tulkinnasta: kertomukset kuvaavat juutalaisia vaivan ajan lopussa eivätkä seurakuntaa ylöstempauksen sattuessa. Hartonen on käsityksensä kanssa yksin oman joukkonsa keskellä.

Hermeneuttisen tutkimuksen valossa todettiin siis seuraavaa: (1) Hartonen kannattaa tarkoituksellisesti osittaisen tempauksen teoriaa. (2) Hartosen eskatologia sallii (vaikka ei pakota) osittaisen tempauksen teorian. Hartosen kirjan ulkopuolella esiin nouseva soteriologia on ajoittain ristiriidassa osittaisen tempauksen teorian pyhityselämää korostavan soteriologian kanssa, mikä lisää eskatologisten syiden merkittävyyttä arvioitaessa syitä hänen osittaisen tempauksen opetuksilleen. (3) Hartosen opettama osittainen tempaus on ristiriidassa hänen edustamansa dispensationalismin ja suomalaisen helluntailaisen opetuksen kanssa.

Hartosen osittaisen tempauksen kannattamiselle löydettiin viisi selittävää tekijää: Ensinnäkin, ainakin yksi hänen kirjallisuuslähteensä kannattaa selkeästi osittaista tempausta. Toiseksi, Ristin Voitto -lehti julkaisi ahdasta soteriologiaa sisältäviä ja avoimesti osittaista tempausta kannattavia artikkeleita ennen Hartosen kirjan julkaisemista. Kolmanneksi, hänen eskatologiastaan löytyy teoriaan sopivia tulkintoja (vaivanajassa on uskovaisia ja sen aikana tehdään hengellistä työtä). Neljänneksi, hän tuo teoksessaan esille pyhitystä korostavaa soteriologiaa (esim. analyysi neitsytvertauksesta). Viidenneksi, Hartosen ajan durhamilainen irtiotto wesleyläisestä pyhitysopista vaikuttaa taustalla - Hartonen joutui seurakuntatyössään kohtaamaan konfliktin käytännön tasolla.

Tutkimustaan Läntelä arvioi seuraavasti: Tutkimus täytti sille asetetut tavoitteet ja tutkimusmetodin valinta osoittautui onnistuneeksi: Hermeneuttisia työkaluja käyttäen pystyttiin herättelemään Hartosen ajatuksia uudelleen henkiin ja valaisemaan schleiermacherilaisittain myös hänen sielunmaisemaansa. Tutkimus vastasi sille asetettuihin tutkimuskysymyksiin - se nosti tutkimusaineistosta esille ongelman, analysoi sen, löysi sille selittäviä tekijöitä. Tutkimus otti myös kantaa ongelman takana vaikuttavaan oppiin vertaamalla sitä Hartosen edustamaan dispensationalistiseen ja suomalaiseen helluntailaiseen opetukseen. Tutkimus kantoi eettisen vastuunsa: se onnistui välttämään Vilho Hartosen maineen tahraamisen - Hartonen nousee tutkimuksessa esille positiivisessa valossa ihmisenä, seurakunnan paimenena ja opettajana. Kritiikki osoitettiin ainoastaan osittaiseen tempaukseen.

Se, että Hartosen opetus tutkimuksen kohteena olevan teoksen ulkopuolella havaittiin olevan armollista ja ristiriidassa osittaisen tempauksen teorian kanssa, ei vähennä tutkimuksen luotettavuutta - se lisäsi eskatologisten syiden painoarvoa arvioitaessa syitä Hartosen osittaisen tempauksen mukaisille tulkinnoille.

Läntelän mukaan on merkittävää, että tutkimus havaitsi tutkimusaukon ja täytti sen: Hartosen (ja Ristin Voitto -lehden) osittaisen tempauksen mukaiset opetukset nostettiin esille ja analysoitiin. Tätä ei aikaisemmin ole ainakaan julkisuudessa tehty (mikä on omasta mielestänikin yllättävää!). Se oli kuitenkin tärkeää tehdä, koska kyseinen opetus on selvästi ristiriidassa suomalaisen helluntailaisen pelastus- ja seurakuntaopin kanssa ja se saattaa osaltaan selittää viime sukupolvien ahdistusta. Se on hyvä saattaa julki myös Hartosen teoksen mahdollisia uusintapainoksia varten - jos kustantaja näkee tarpeelliseksi julkaista kirjan uudelleen, on sen kuudes luku syytä tarkistaa.

Läntelä pohtii jatkotutkimuksen mahdollisuuksia monessakin kohden, mutta otan esille kaksi: Hartosen tekstistä nouseva mielenkiintoinen tutkimusaihe olisi hänen vihjauksensa Jumalan epäonnistumisesta. Jos Jeesus halusi ja suunnitteli perustavansa valtakuntansa maan päälle jo ensimmäisen tulemisensa yhteydessä, ”miten sovituksen olisi käynyt”, kuten Hartonen itsekin pohtii (s. 72–73). Toinen tutkimusaihe liittyy helluntailaisten hermeneuttiseen ristiriitaan: helluntailaisten eskatologia nojaa dispensationalismiin, joka on samalla ristiriidassa helluntailaisen ekklesiologian kanssa. Tämän ristiriidan tutkiminen ja sen ongelmien konkretisoiminen helluntaiteologiassa olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tutkimukseen kokonaisuudessaan tutustuminen avaa tietysti tässä lyhyessä tiivistelmässä esitettyjen löydösten taustoja ja perusteita enemmän.

Suomalainen dispensationalismi havaintokuvana

Dispensationalismin populaaritulkinnan kuvaus kansanomaisella tavalla. 

Alkuperäisen havaintokartan on laatinut Kaarlo Toivio. Tämä kartta havainnollistaa "selkeällä" tavalla Suomen helluntaiherätyksen 50-luvulla alkaneen näkemyksen lopunaikojen tapahtumista. (Havaintokartta saattaa perustua mahdollisesti varhaisempaan ruotsinkieliseen vastaavaan.)

Havaintokartasta huomataan, että 1950-luvusta eteenpäin on eletty laodikealaisessa ajassa. Tämä tarkoittaa sitä, että havaintokartan esittämään tulkintamalliin uskovat ajattelevat Ilmestyskirjan 3. luvun Laodikean seurakuntaan kuvaavan nykyhetkeä symbolisesti. Tämän "profeetallisen" ennustuksen elämme siis tänä päivänä ns. suuren luopumuksen aikaa.

Aiemmin mustavalkoisena esitetty Ilmestyskirjan havaintokartta nyt värillisenä

Mikä dispensationalismissa mätti?

Olen seurannut dispensationalisesta lopun aikojen ja Ilmestyskirjan tulkinnasta viime aikoina käytyä keskustelua mielenkiinnolla. Ristin Voitto -lehden sivuilla onkin käyty dialogia Juhani Kuosmasen ja Mikko Sinivirran välillä edellä mainittuun tulkintamalliin liittyen. 

Kuosmanen on aiheellisesti peräänkuuluttanut varteenotettavaa kritiikkiä dispensationalismia kohtaan. Sinivirta esitti yhtenä kritiikin kohteena "koko ajan rimaa korottavaa pyhitysopetusta, joka nakertaa monen helluntailaisenkin pelastusvarmuutta” (RV 31). Kuosmanen vastasi kritiikkiin (RV 33), ettei ”varteenotettavien dispensationalistien” opetuksesta löydy  Sinivirran väittämää pyhitysopetusta.

Sinivirran havaitsemaa rimaa korottavaa pyhitysopetusta esiintyy kuitenkin esimerkiksi Vilho Hartosen ”Mitä pian tapahtuu” ja Tapio Nousiaisen ”Mikä hetki yöstä on?” kirjoissa ja omin korvin kuultuna Leo Mellerin saarnoissa. Kaikki nimet ovat keski-ikäiselle tai vanhemmalle sukupolvelle tuttuja lopun aikojen ja Ilmestyskirjan tulkitsijoita - ja vapaasti Kuosmasta mukaillen siis ei-varteenotettavia dispensationalisteja.

Pelastusvarmuutta nakertaa erityisesti ei-varteenotettavien dispensationalistien välittämä osittaisen tempauksen oppi*. Tämä  oppi, jota esimerkiksi Hartonen kirjassaan välittää, esittää seurakuntalaisissa olevan eri luokkia. Ensimmäisen luokan "kilvoittelijat" pääsevät mukaan Jeesuksen toisen tulemuksen oletettuun ensimmäiseen osioon, toisen luokan uskovien jäädessä antikristuksen vihan aikaan odottomaan joko marttyyrikuolemaa ja tulemuksen toista osiota.

Esimerkkinä osittaisen tempauksen opetuksen teksteistä lainaan mainitsemaani Nousiaista ja hänen sairaalloista opetustekstiään: 

"Antikristuksen valtakunnassa on ihmisiä, jotka noudattavat Raamatun sanaa, ja joilla on ainakin ollut sydämmessään todistus siitä, että he ovat Jeesuksen omia. Nämä ovat nuo onnettomat Jumalan lapset, jotka jäivät pois ylösotosta. Valvomattomat Jumalan lapset, lahkohenkiset kristityt, julkiluopiot, salaluopiot ja maailmanhengestä juopuneet kristityt jäivät pois ylösotosta, vaikka he olivatkin kerran kokeneet pelastuksen. Heillä oli pelastusvarmuus Pyhässä Hengessä, mutta he eivät olleet valmiina Jeesuksen saapuessa. He ovat noita onnettomia pyhiä, joita vastaan Antikristus lähtee sotaan ja voittaa heidät (Ilm. 13:17). ...
He ymmärtävät Raamatusta, että on enää vain yksi mahdollisuus. He voivat päästä Karitsan häihin jälkikuljetuksessa. Mikä on tämä tie?

Tämä tie on verimarttyyriyden tie. Heidät asetetaan valinnan eteen. Konepistoolin piippu kiiltää ilkeästi miliisin kädessä. Pistävät silmät tuijottavat kysyvinä. ... Kristitty nostaa katseensa tutkijaansa ja sanoo: 'En tahdo kumartaa petoa ja ottaa sen lukua.' Kuuluu laukauksia, korahtelua ja veri lainehtii. Herra antoi voimaa viimeisessä kilvoittelussa. ...

Onko sinulla kristitty lukijani rohkeutta jättäytyä tähän jälkijoukkoon?"(1967,100-102)

Hartosen kirjassa sama asia ja periaate esitetään maltillisemmin, mutta useissa kohdissa. Hän toteaa esimerkiksi kirjansa sivuilla ”Eivät kaikki kristityt eivätkä saarnamiehetkään ole valmiit kohtaamaan Herraansa pilvissä (1950, s. 87).”

Tällaisen opetuksen hedelmiin on tarttunut myös Pastori Esa (Hyvönen) blogissaan. Hän lainaa hedelmistä esimerkkinä Ristin Voitossa ilmestynyttä ja myös seurakuntalainen -sivustolta löytyvää haastatteluani seuraavasti:

"Helluntaikodissa kasvanut Partanen muistaa lapsuudestaan erityisen hyvin seurakuntalaisten nähtäväksi levitetyt valtavat Ilmestyskirjan havaintokartat, joita koristaneet tankit ja ohjukset kertoivat lopun läheisyydestä.

- Ilmestyskirjan opetus on traumatisoinut monia. Moni on varmasti poistanut kirjan lukurutiineistaan ja ottanut tilalle vaikkapa Psalmit tai Korkea Veisun. Pieni osa ikäluokastani on Ilmestyskirjan kanssa sillä tavalla sinut, että yrittää yhä sijoitella tsunameita ja tuhkapilviä sen jakeiden väliin."

Hyvönen kysyykin oikeututusti seuraavaa:

"Kuka ottaa vastuun ihmisten paimentamisesta kohti pelkoa evankeliumin ilon ja rauhan sijaan? Kuka ottaa vastuun, että levittävät perusteetonta sanomaa perustuen huonoon raamatuntulkintaan? Maailmanlaajuisesti useat herätys- ja evankelikaaliset johtajat ovat ottaneet kantaa pessimistisen profetian tulkinnan hedelmiin kuten edesmenneet George Eldon Ladd (Blessed Hope) ja John Stott (kirjan nimeä en nyt muista) tai elossa olevat evankelikaali-anglikaani N. T. Wright (Suprised by Hope, 2008) ja helluntailainen Craig S. Keener (The NIV Application Commentary: Revelation 2000)."

Haastatteluuni perustuvassa artikkelissa todetaan myös seuraavasti: 

"Nuorempana Partanen ei edes uskaltanut lukea Ilmestyskirjaa.

- Sen perusteella, mitä kiertelevät saarnaajat siitä opettivat, Ilmestyskirjan tarkoitus oli lähinnä auttaa ohjusten lentoratojen arvioinnissa."

Pitkään ajattelin ja luulin, että nuorempana minua ahdistivat värikkäät futuristiset ja dispensationalistiset tulkinnat. Luulotautini parani vasta kun sain mahdollisuuden tutustua ennakkoon Tuomo Läntelän Pro Gradu-työhön, jossa hän tarkastelee Vilho Hartosen pelastusoppia Mitä pian tapahtuu -kirjassa. Hartosen Ilmestyskirjan tulkintahan on sinällään helluntailaisuuden epävirallinen oikeaoppisen Ilmestyskirjan kivijalka.

Läntelän työn kautta havahduin siihen ja ymmärsin, että minua eivät sinänsä ahdistaneet dispensationaliset ja futuristiset fantasiatulkinnat sinänsä vaan nimenomaan seurakunnissa kiertelevien ei-varteenotettavien dispensationalistien yleisesti esittämä opetus.

Tällainen opetus, joka esittää vain todella ansioituneiden uskovien pääsyä pois antikristuksen kauhuista, on omiaan pelottamaan, ahdistamaan ja nakertamaan uskovien pelastusvarmuutta.  Omiin ansioihin katseet kääntänyt ei-varteenotettavien dispensationalistien opetus ei ole helluntaiseurakuntien - tai minkään muun terveen kristillisen yhteisön - yleisen pelastus- tai seurakuntaopin mukaista. Oppia eivät myöskään tue kirjoituksissaan esimerkiksi helluntailaiset isät Juhani Kuosmanen, Olavi Kokkonen tai Mauri Viksten.

Kuka voi koskaan tietää varmasti omat ansionsa tai niiden riittävyyden? Omiin ansioihin perustuva pelastus ei ole koskaan varma ja kestävä. Kristuksen työhön ja Jumalan armoon perustuva pelastus sensijaan on varma ja kestävä.

*Leo Meller ei opeta osittaista tempausta, vaan edustaa kerran pelastettu - aina pelastettu" -oppia, jota tutummin kutsutaan kalvinismiksi tai predestinaatioksi. Hänen opetukselleen on kuitenkin tyypillistä "vaivoin pelastettu" -ajattelu, jonka mukaan osa uskovista pelastuu huonon kilvoittelunsa/huonojen ansioidensa ikään kuin rimaa hipoen, eivätkä nauti taivaan iloista täysin rinnoin kuten kirkkaasti riman ylitäneet.