Apokalyptiikan taustalla oleva apokalyptinen liikehdintä

Apokalyptinen liike

Ennen kuin voimme määritellä Ilmestyskirjan edustavan kirjallisuuslajina apokalyptiikkaa, meidän on hyvä määritellä apokalyptiikka ja sen muoto, sisältö ja toiminta.  Ennen sitä on syytä paneutua yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa apokalyptiseksi kutsuttu liikehdintä syntyi.

Apokalyptiikka on Vanhan testamentin sisältämän profetian ja ympäristön kulttuurillisten sekä uskonnollisten vaikutteiden yhteisvaikutuksesta syntynyt teologinen painotus ja kirjallisuuslaji.  Apokalyptiikan edustajat eivät tajunneet olevansa apokalyptikkoja, koska nimitys heidän ajattelumallilleen ja sen ominaispiirteitä sisältäville teksteille on annettu myöhemmin.  Apokalyptiikka -nimityksen myöhäisempää syntyä tukee myös tieto siitä, että apokalyptiikka oli alun perin juutalainen ilmiö, kun taas termi "apokalyptiikka" on kreikkalainen.

Apokalyptikot pitivät itseään mitä suurimmalla todennäköisyydellä profeettoina, jotka viestittivät profeetallista sanomaa aikansa ihmisille ja tilanteisiin.  Apokalyptiikan tunnusmerkit täyttäen Ilmestyskirjakin antaa viitteitä siitä, että sen kirjoittaja näki itsensä profeettana ja kirjoituksensa profetiana (Ilm. 1:3; 22:7, 10, 18, 19).

Apokalyptisen liikkeen taustat

Liike sai alkunsa VT:n aikana ennen alkukristillisyyttä.  Se on määritelty jopa kapinaliikkeeksi, jossa ilmeni sekä yhteiskunnallista että hengellistä kritiikkiä (DNTB 2000, 941).  Tietty juutalaisuuden ryhmittymä rupesi painottamaan erilaista käsitystään maailmasta ja odottamaan yhä kiihkeämmin suurta tulevaisuuden käännettä, josta oli puhuttu jo pitkään (Latvus 1992, 189).   Kittel esittää apokalyptikkojen olleen ryhmä, jota kutsuttiin "maan hiljaisiksi". Jumala luojana oli luonut tulevan ajan, joka kerran tulisi voimalla.  Tämän näkeminen jo nyt vahvisti heitä (Kittel 1993, 578).  On kuitenkin varmempaa todeta, että apokalyptikot edustivat useita keskenään ristiriitaisia ja vastakkaisia elementtejä kuin määritellä keitä he olivat.

Apokalyptinen liike säilytti jatkuvuuden menneeseen profeetalliseen eskatologiaan ja kehittyi suuntaan, joka oli samalla dualistinen, universalistinen, transsendenttinen ja individualistinen.  Apokalyptinen liike painotti kosmista dualismia, jossa todellinen taistelu käydään taivaissa hengellisten voimien kesken.  Tärkein ase osallisuudessa tähän taisteluun oli rukous, joka sisälsi henkilökohtaisen pyhityksen ja uskollisuuden Tooralle.  Osallisuus taistelussa saattoi merkitä vakavia kärsimyksiä (DNTB 2000, 941).

Apokalyptikot eivät olleet ilmeisestikään kovin yhtenäinen liike, vaan löyhästi sidonnainen uskonnollinen aatevirtaus.  Apokalyptikot sisältävät monien muiden liikkeiden lailla huomattavankin eri tavalla asioita ja kirjoituksia tulkitsevia ryhmiä.  Aivan samoin nykypäivän luterilaisuus sisältää lestadiolaisuuden liikkeen tai helluntaiherätys eri näkemyksiä rekisteröitymistä uskontokunnaksi. 

VT:ssä liikkeellä on kaksi perusjuurta.  Ensinnäkin voimakas tulevaisuuteen orientoituminen on  tyypillistä VT:n profetiakirjoille (Latvus 1992, 189).  Jesaja julisti voimakkaasti pakkosiirtolaisuuden päättymisestä ja uuden pelastuksen ajan alkua.  Eksiilin jälkeen esiintyi voimakasta kuningaskunnan odotusta.  On ilmeistä, että eksiilin jälkeisessä juutalaisuudessa varhaisempien lupausten ja elämän realiteettien välille syntyi jännite, joka vaati jatkuvaa teologista kyselyä:  Missä on Jumalan voitto?  Miksei Jumalan valtakunta toteudu?  (Latvus 1992, 190).  Juutalaisten Jumala oli tuonut omansa takaisin omaan maahansa, mutta loput lupauksista antoivat vielä odottaa.  Kysymykset vaikuttavat nykyajastakin katsottuna ajattomilta.  Toinen perusjuuri ovat ns. persialaiskontaktit.  VT:n loppuvaiheissa vaikutteita tuli, juutalaisuuden sijoittumisen takia, luonnollisesti myös Mesopotamiasta. Persialaisesta uskonnosta, zarathustralaisuudesta löytyvätkin kaikki apokalyptiikalle tyypilliset piirteet (Latvus 1992, 191).  Näitä ovat mm. tuomion pahoille julistaminen ja odottaminen sekä ylösnousemus.

Sekaannukset apokalyptiikan ja profetian välillä johtuvat osittain myös siitä, että VT:n profeetat omaksuivat Lähi-idän alueen kulttuureissa yleiset taistelumyytit omiin teksteihinsä.  Heille Jumala oli se, joka voittaa ympäristön uskomuksista tutut pahan tai kaaoksen voimat.  Katsoessaan ympäristöään profeetat rupesivat katsomaan tulevaisuutta, joka pian toisi uuden ajan, pelastuksen,  Israelille ja tuomion ahdistaville pakanoille. (Collins 2000, 129-134). 

Apokalyptinen liike oli myös vastaus hellenistiselle, sen ajan ylikansalliselle kulttuurille, joka vaikutti kaikkeen, myös juutalaisuuteen.  Russellin mukaan juutalaisuus joutuikin kilpailutilanteeseen seuraavasti:

"Uusi 'valistus', jonka hellenismi esitteli, oli apokalyptikoista kuolettavan vaarallista, erityisesti sen vetovoiman nuorison keskuudessa takia. Sen demokraattinen hallintomuoto, sen estetiikan arvostus, sen ujostelematon ruumiin muotojen ja liikkeiden ihastelu, sen rohkaisu tieteisiin, filosofia ja vapaamieliset taiteet, sen vastustamaton vetovoima ja eloisuus -kaikki nämä tekivät vahvan vaikutuksen, joka löi laudalta melko turhautuneen ja ahdasmielisen temppeli-, synagoga- ja lakihenkisen judaismin." (Russell 1994, 12.)

Sen lisäksi, että hellenismi oli ulkoisilla avuillaan syrjäyttämässä juutalaisuutta, myös sen sisällys, vaikutus oli vaarallista. Russellin mukaan se edusti hurskaalle juutalaiselle "..pilaavaa ja rappeuttavaa vaikutusta, joka haastoi sosiaalietiikan ja uskonnollisen toiminnan. Moraalittomuus ja paheet olivat vallalla, ahneus ja juoppous tulivat yleisemmiksi." (Russell 1994, 12).  Edellä mainitut ympäröivän kulttuurin mukanaan tuomat ongelmat kuulostavat tutuilta myös tämän päivän kristillisissä piireissä.  Voisi kuvitella, että apokalyptisen liikkeen kaltaiselle liikehdinnälle olisi tilausta nykyajassakin.